Kolumni Keskisuomalaisessa 15.3.2013
Sain Norjasta autotullilaskun. Sitten tuli toinenkin, vähän eri paikasta. Puolisen vuotta matkalla viipyneiden laskujen summat olivat muutaman euron luokkaa, eivätkä siis matkaajaa harmittaneet lainkaan. Päinvastoin. Helpompaahan se on näin jälkikäteen maksella kotikoneella, kuin kurotella autonikkunasta hiluja tai pankkikorttia tietullitädille tai -sedälle.
Kaikki hyvin siis? No ei. Mukana laskuissa oli tullikameran näpsäisemä valokuva. Mukava muisto menneestä norjailusta ja kiva lisäkipinä ensi kesän matkasuunnitelmiin. No ei. Olivat pirulaiset tummentaneet keskellä päivää otetun foton niin, ettei siitä erottanut oikeastaan mitään muuta kuin auton profiilin ja rekisterinumeron.
Kuvakulma olisi tietenkin, kuinkas muutenkaan, ollut mitä mainioin rengasmatkaajien lomafiiliksen taltiointiin. Kyllä harmitti.
Sama asia painaa mieltä koto-Suomessakin. Ihan tyhmää, ettei peltipoliisin zuumauksia saa itselle. Ihminenhän on kuvissa yleensä parhaimmillaan silloin, kun ei kiinnitä huomiota kuvaajaan. Poseerausmaneerit eivät ole vielä vääntäneet naamaa omituiseen virneeseen, eivätkä silmät tollota päässä lasisen hätääntyneinä.
Olen varma, että kun muutama vuosi sitten taltioiduin valvontakameraan tiellä, joka kaverini mukaan on ”kiva siksikin kun siellä ei oo niitä pönttöpoliiseja”, näytin varmasti oikein luonnollisen kivalta. En ollenkaan tuollaiselta hermostuneen pönöttävältä, kuin tuossa kolumnikuvassani. Otos on ehkä paras ja ainakin kallein kuva, joka minusta on koskaan otettu, enkä saa koskaan edes nähdä sitä. Höh, sanon minä.
Harmitustani lisää vielä se, että olen kuullut tolppakuvien olevan tasoltaan ensiluokkaisia – ihan sellaisia pianon päälle tai kirjahyllyyn aseteltavien otosten tasoisia kaiketi. Ystäväni, joka yritti muinoin siirtää nopeussakkoaan pelkääjän penkillä istuneelle alemman vuositulon ansaitsevalle puolisolleen, sai tästä suoran todistuksen.
– Jos on totta, kuten väität, että ratissa olikin tyttöystäväsi, niin hänellä on kyllä aika voimakas tuo parrankasvu, poliisisetä totesi asiallisesti.
Muistaakseni tilanne ei edennyt tarinaan sirkuksen karvaisesta naisesta vaan kaverini maksoi laskun nöyränä miehenä.
Vaikka menetetyt kuvat minua valtavasti harmittavatkin, niin samoin kuin elämässä yleensäkin, tässäkin kannattanee keskittyä hetkeksi vähän oman navan seudun ulkopuoliseen maastoon. Asiat voisivat nimittäin olla huonommin – ja monella ovatkin.
Miettikääpäs vaikka valvontakameroille taltioituneita rötöstelijöitä. Heitä se vasta mahtaa harmittaakin, kun eivät saa urotöistään videotallenteita. Ihan omaa hintaluokkaansa olevat hienot actionpätkät jäävät poliisiarkistoihin ja vain harva niistä pyörähtää edes Poliisi-tv:ssä. Ja lisäksi on sitten vielä ne kahdesta suunnasta näpsityt pidätyskuvat, joista niistäkään ei taida saada omaa vedosta. Myötäharmitukseni on valtava.
Lopuksi on mainittava, että muutaman kerran peltipoliisi on tehnyt minut varsin onnelliseksikin. Maailmassa ei nimittäin ole montaa nautinnollisempaa vahingonilon aihetta, kuin se kun näkee sinut juuri tuhatta ja sataa ohittaneen auton valaistuvan hetkeksi peltipoliisin salamasta
Kuvakulma olisi tietenkin, kuinkas muutenkaan, ollut mitä mainioin rengasmatkaajien lomafiiliksen taltiointiin. Kyllä harmitti.
Sama asia painaa mieltä koto-Suomessakin. Ihan tyhmää, ettei peltipoliisin zuumauksia saa itselle. Ihminenhän on kuvissa yleensä parhaimmillaan silloin, kun ei kiinnitä huomiota kuvaajaan. Poseerausmaneerit eivät ole vielä vääntäneet naamaa omituiseen virneeseen, eivätkä silmät tollota päässä lasisen hätääntyneinä.
Olen varma, että kun muutama vuosi sitten taltioiduin valvontakameraan tiellä, joka kaverini mukaan on ”kiva siksikin kun siellä ei oo niitä pönttöpoliiseja”, näytin varmasti oikein luonnollisen kivalta. En ollenkaan tuollaiselta hermostuneen pönöttävältä, kuin tuossa kolumnikuvassani. Otos on ehkä paras ja ainakin kallein kuva, joka minusta on koskaan otettu, enkä saa koskaan edes nähdä sitä. Höh, sanon minä.
Harmitustani lisää vielä se, että olen kuullut tolppakuvien olevan tasoltaan ensiluokkaisia – ihan sellaisia pianon päälle tai kirjahyllyyn aseteltavien otosten tasoisia kaiketi. Ystäväni, joka yritti muinoin siirtää nopeussakkoaan pelkääjän penkillä istuneelle alemman vuositulon ansaitsevalle puolisolleen, sai tästä suoran todistuksen.
– Jos on totta, kuten väität, että ratissa olikin tyttöystäväsi, niin hänellä on kyllä aika voimakas tuo parrankasvu, poliisisetä totesi asiallisesti.
Muistaakseni tilanne ei edennyt tarinaan sirkuksen karvaisesta naisesta vaan kaverini maksoi laskun nöyränä miehenä.
Vaikka menetetyt kuvat minua valtavasti harmittavatkin, niin samoin kuin elämässä yleensäkin, tässäkin kannattanee keskittyä hetkeksi vähän oman navan seudun ulkopuoliseen maastoon. Asiat voisivat nimittäin olla huonommin – ja monella ovatkin.
Miettikääpäs vaikka valvontakameroille taltioituneita rötöstelijöitä. Heitä se vasta mahtaa harmittaakin, kun eivät saa urotöistään videotallenteita. Ihan omaa hintaluokkaansa olevat hienot actionpätkät jäävät poliisiarkistoihin ja vain harva niistä pyörähtää edes Poliisi-tv:ssä. Ja lisäksi on sitten vielä ne kahdesta suunnasta näpsityt pidätyskuvat, joista niistäkään ei taida saada omaa vedosta. Myötäharmitukseni on valtava.
Lopuksi on mainittava, että muutaman kerran peltipoliisi on tehnyt minut varsin onnelliseksikin. Maailmassa ei nimittäin ole montaa nautinnollisempaa vahingonilon aihetta, kuin se kun näkee sinut juuri tuhatta ja sataa ohittaneen auton valaistuvan hetkeksi peltipoliisin salamasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti