Lumen ja Lumian taju

Muuratjärven Stonehenget syntyivät yhteistyössä ranskalaisperheen kanssa.

Viime viikolla taloni valtasi 5-henkinen ranskalaisperhe. Kesti viisi päivää palautua heidän vierailustaan, ennen kuin jaksoin ryhtyä asiasta postaamaan.
No ei vaan. Ihania olivat, mutta jatkuva ulkoiluaktiviteetti ja kielikylpy veivät mehut ihmisestä kyllä melko totaalisesti.

Seuratessani sitä, kuinka fransmannit menivät ihan pöhköiksi lumesta, tulin väkisinkin miettineeksi, kuinka itsestään selvänä ja tuttuna juttuna tuota valkoista massaa oikein pitää. Sukset, luistimet, potkurit ja pulkat ovat arkista kauraa. Vähän niinkuin fransmanneille naapurileimpomon tuore patonki ja tsiljoona toinen toistaan parempaa juustolaatua. Niitä nyt vain on, eikä niistä jaksa jatkuvasti iloita.
Sekin tuli mieleen, että meillä suomalaisilla on huomattavasti parempi lumentaju kuin ainakin noilla pariisilaisilla. Kun perheen äiti kirpakkana pakkasaamuna kehotti jälkikasvuaan tekemään lumipalloja, ehdin jo hetken ajatella, että täh? Etkö tajuu. Ei niitä tällä kelillä synny. Sitten muistin perheen kertoneen, kuinka he tekivät Pariisissa lumiukon. Kerrankin lunta oli satanut pääkaupunkiin oikein kunnolla. 20 senttiä korkeaan ukkeliin tarvittavan lumimäärän kokoonhaaliminen vei kuulemma melkein tunnin. "Kunnolla lunta" kun tarkoitti sellaista sentin paksuista lumivaippaa.  Lumiukko oli perheen 9-vuotiaallekin lajissaan ihan ensimmäinen.
Jos lumen kanssa peuhaaminen on noin harvinaista touhua, eivät sen erilaiset olomuodot ole kaiketi ihan hirveän hyvin tiedossa.

Yksi huvittava, vaikkakin oikeasti pirun pelottava esimerkki fransujen tottumattomuudesta lumielämään oli se kuinka perheen äiti istutti 3-vuotiaansa pulkkaan ja päästi laskemaan yksi Riihivuoren pulkkamäkeä. Siinä vaiheessa kun pulkka törmäsi verkkoaitaan, minä lopetin hengittämisen. Jos suoja-aita olisi ollut kymmenenkin senttiä matalampi, olisi pikkupariisitar päätynyt aidassa roikkumisen sijaan ihan jonnekin muualle. Tiedä vaikka ihan sinne mäen juurelle asti.
Suomalaisen ja ranskalaisen äidin ero lienee se, että valtaosan Suomi-emoista olisi varmasti kuohkannut ja päivitellyt tapahtunutta loputtomasti – purskahtanut kaiketi säikähdyksestä pieneen itkuunkin. (Näin minä ainakin olin tehdä, vaikka en äiti olekaan.) Ranskatar taas puolestaan tarkasti kuopuksensa tilan, taputti selkään ja ohjasi seuraavaan laskuun – tällä kertaa tosin ei enää yksinään.

Yksi lumi-aiheinen juttu ransuilta sujui melkein kuin luonnostaan. Nimittäin suomenkielisen lumi-sana oppiminen. Ääntämyksessä auttoi kuulemma Nokian Lumia. Kiitos-sanan tuttavallinen "kiitti"- muoto puolestaan jäi kätsysti mieleen Hello Kittyn jälkipuoliskosta.

Kitty siis tästä tämänkinpäiväisestä lumiasta. Nyt tosin riittää jo. Kävisikö niin, että sadetaan  lisää sitten vaikka taas ensi talvena? Jooko ja please!