Gallup-kysymys helvetistä

Kiertelin viime lauantaina Jyväskylän kirjamessuilla ja kyselin pahaa-aavistamattomilta messukävijöiltä Keskisuomalaisen gallupiin, ”mikä teos on viime aikoina tehnyt sinuun vaikutuksen?”. Jokainen gallupuhriksi valikoitunut aloitti vastauksen tapaan: ”Jaaa..a”, ”Nyt tuli vaikea” tai ”Apua”. Itsekin ajattelin, että onpa hiton hyvä, ettei tarvitse itse moiseen kysymykseen vastata. Ylipäätänsäkin kulttuurijuttujen arvottaminen ja järjestykseen latominen on hankalaa hommaa. Joskus ala-asteella sitä vielä osasi vastata ystäväkirjoista tuttuihin kysymyksiin parhaasta elokuvasta/kirjasta/musiikista, mutta nyt edes siihen ”vihaan:” kohtaan ei löydy vastausta. ”Käärmeitä ja pimeää” –vakiovastaus kun ei tunnu enää sekään ihan paikkansapitävältä.
 
Kotiuduttuani messuilta mietin, että reiluuden nimissä, olisi minunkin vastattava esittämääni kysymykseen. Onneksi vieressä ei ollut toimittajaa söhöttämässä sanelunauhurin kanssa. Patterithan siinä olisivat kuluneet loppuun. Oikean vastauksen kristallisoituminen vei melkoisen tovin. Itse asiassa en ole vieläkään ihan varma sen paikkansapitävyydestä.

Kaivoin siis kotona esiin allakkani ja silmäilin siihen rustaamiani luettujen teosten nimiä. Pidän kirjoista listaa vain ja ainoastaan siksi, että huteran nimimuistini takia en voisi muutoin koskaan viitata lukemiini teoksiin tahi suositella niitä muille. Esimerkiksi kirjastoon on vähän hankala mennä jos kaverilta saatu lähdetieto on luokkaa ”kannessa on punaista ja mustaa. Enempi sitä punaista. Ja se kirja kertoo toisesta maailmansodasta, muttei oikeastaan kuitenkaan siitäkään”.
Asiantunteva kirjastontäti toki saattaisi kaivaa kyseinen kuvailun tuloksena hyllystä juuri tarkoittamani Jonathan Littellin teoksen Hyväntahtoiset (Les Bienveillantes).
 Littellin teos ei valitettavasti vastaa esittämääni gallup-kysymykseen. Se on merkitty allakassani vuoteen 2008. Kyseessä on kuitenkin teos, jonka vaikutuksen tunnen yhä. Annan sille tittelin: ”paras 2000-luvulla kirjoitettu kirja”. Se on mielestäni ihan älyttömän iso tunnustus.

Mutta siis. Eipä lipsuta tehtävänannosta. Viimeaikaisista lukukokemuksista nostan esiin Karl Ove Knausgårdin 6-osainen Taisteluni-sarjan. Vaikkei Knausgård nyt ehkä mikään maailman paras kirjailija ole, niin tapa, jolla hän kuvaa arkipäiväisiä juttuja ihmeen koukuttavalla tavalla on varsin ihailtava. Sitä luulisi, ettei toisen tiskaamisesta tai vaikka lastenhoidosta jaksa lukea kovin seikkaperäistä selontekoa, vaikka teksti kuinka olisi totuutta sivuavaa dokumentointia, mutta näemmä jaksaa.

Haastattelin norjalaista Knausgårdia viime syksyllä Helsingin kirjamessuilla ja mies tuumasi itsekin, että ”En olisi uskonut tämän teoksen edes kiinnostavan ketään.” Niinpä. Kovasti on kuitenkin kiinnostanut. Jopa niin paljon, että miehen piti muuttaa mediamyllytystä pakoon naapurimaahan Ruotsiin. 

Knausgårdin teossarjassa on myös yksi harvinainen ja mainitsemisenarvoinen puolensa: vaikka teokset ovat mielestäni palkitsevaa luettavaa, niiden keskenjättäminen on hämmentävän helppoa. Yöpöydälläni on levännyt jo usean kuukauden sarjan toinen suomennettu osa. Lukeminen on jämähtänyt sivulle 153, enkä edes koe siitä huonoa omaatuntoa, kuten normaalisti. Ajattelen vain, että kas, siihenkös se nyt sitten tyssäsi.

Lopputulemana todettakoon siis näin: Knausgårdin teokset ovat niin hienoja, ettei niitä tarvitse välttämättä edes lukea loppuun asti...

Aika vaikuttavaa, vai mitä.



Yhden sortin lukija hänkin. Meneillään ei tosin taida olla sen paremmin Littellin kuin Knausgårdinkaan teos.