Myinkö sieluni saatanalle?

Tällä viikolla Keskisuomalaisessa, Savon Sanomissa, Karjalaisessa, Turun Sanomissa ja Etelä-Suomen Sanomissa julkaistiin ensimmäinen TV-kolumnini. Jäin julkaisun myötä miettimään, että miten tässä näin kävi. Vielä reilut neljä vuotta sitten olin syvällä akateemisessa maailmassa – kaulaani myöten syvällä. Niin syvällä, ettei henki ollut kulkea – ja nyt käsittelen teksteissäni telkkariohjelmia. Miten ihmeessä ranskalaisesta modernistista päädyttiin tähän.
Väitöskirjan teko oli oikeasti innostavaa. Kertaakaan en ajatellut, että "En jaksa. Nyt saa riittää". 
Jälkikäteen tuli kuitenkin olo, että mitä kauemman aikaa väitöstilaisuudesta kului, sitä vapaampi oli fiilis. Ensimmäisen vähän syvemmän hengenvedon vetäisin ihan jo viikon parin päästä. Sitten ilma lähti pikkuhiljaa kiertämään ja ajatus sen mukana. Viimeistään vuoden päästä olin jo ihan oma itseni.
Tämä ei toki tarkoita, että väittely olisi ollut kauhea kokemus. Ei edes epämieluisa sellainen. Se vain keskitti ajatukseni niin, että olin vähän eri ihminen kuin nyt. Mieluummin olen tämä nykyinen kuin se toinen.

Aloitin freelancer hommat Keskisuomalaisessa pari vuotta sitten. Kirjoittaminen on ollut mukavaa ja tielle on osunut iso määrä kiinnostavia ihmisiä.

Mutta että tv-kolumnit. Jo pestautuminen auto- ja liikenne kolumnistiksi tuntui pienoisena pistona sydänalassa, mutta nyt viimeistään joku minussa kysyy, että myinkö sieluni saatanalle vaihtaessani akateemisen tutkimuksen telkkariohjelmista kirjoitteluun.

Ja saahan sitä kysyä. Tärkeintä kai kuitenkin on, että tietää tekevänsä jotain mikä tuntuu mieluisalta. Ja sitähän ei tiedä kaiketi kukaan, minä vähiten, mitä sitä vaikka vuoden päästä tekee...



Väitöstilaisuus talvelta 2008. Takana kustoksena toiminut Tarmo Kunnas.
Huomaa ohimolle nostettu sormi, joka on kaiketi korostavinaan syvää ajattelua.
Todellisuudessa kuitenkin, kuten kuvasta näkyy, keskityn lähinnä vesikarahvin
lasikorkilla leikkimiseen.

Ohessa ensimmäinen tv-kolumnini:

Valehtelen siis olen

TV:n katseleminen on asia, josta kukaan ei puhu rehellisesti. Kaikki valehtelevat. Minäkin. Ennemmin paljastetaan vaikka sähköpostin salasana tai verkkopankkitunnukset kun kerrotaan, kuinka monta tuntia iltaisin tulee löhöttyä telkkarin ääressä.

- Joo, ei meillä katsota televisiota oikeastaan ollenkaan. Uutiset ja joskus jotain urheilua. Usein nekin jäävät väliin.
Höpö höpö, sanon minä. Sadan ihmisen otannassa näitä tv:n vieroksuja on oikeasti korkeintaan yksi. Hänestäkin puhutaan nuotiotulilla lähes urbaanina legendana ja kukaan tuskin on häntä oikeasti kohdannut silmästä silmään.

Telkkarin katsominen on vähän niin kuin nenän kaivuu tai vessassa käynti. Kaikki sitä tekevät – prinsessat ja prinssitkin – mutta sen todellisista yksityiskohdista vaietaan. Töllöttelyä nyt vaan ei mielletä kovin kultturelliksi tai älykkyydentaso-oletusta nostavaksi. Vai oletko muka joskus kuullut ”viisas mies, lukee paljon” määritelmästä versiota ”viisas mies, katsoo paljon televisiota.”

Edes se ei auta, että vakuuttaa tuijottavansa vain uutisia ja dokkareita. Ei tietenkään auta. Niitähän me kaikki muutkin valehtelemme seuraavamme, joten tiedämme uutisten olevan salakoodi Salkkareille ja suosikkidokkarin pureutuvan maailmanhistoriaan sijaan lähinnä B-luokan filmitähtien elämään ja rintaimplanttien asennukseen.

Tuore antenni-kolumnipestini pelastaa minut vihdoin kroonisen valehtelun kierteestä. Voin puhtaalla omallatunnolla juurtua kiinni sohvaani. Myöntää rakastavani intohimoisesti muun muassa True Bloodia ja itkeväni vesiputouksena melkein jokaisen Greyn anatomia –jakson parissa.

Ja mitä liialliseen tv:n katseluun tulee, niin pätevä mittari on mielestäni tämä: jos vähän tuhdimman tv-rupeaman jälkeen huomaa häntäluun seudun tunnottoman puutuneeksi, on töllöä katsottu vähän liikaa – tai ainakin tarpeeksi yhdeltä istumalta.