Ei pähkinöitä eikä liekkejä. Hieno esitys kuitenkin.

Maailmassa ei lie montaa asiaa jotka eivät tanssija Minna Tervamäen tekeminä näyttäisi sielukkaan sulavilta ja kiehtovilta. Luulen että esimerkiksi finnin puristamisen tai huussin alusastian tyhjentämisenkin hän tekee tavalla joka saa katsojan ihastelemaan tämän täydellistä vartalon hallintaa.

Tätä todisti myös tämänpäiväinen Jyväskylän Kesän avajaiskonsertti, jossa Tervamäki tanssi Kimmo Pohjosen haitarin tahdissa ja tämän kanssa. Jos jotain heikkoja kohtia Bright Shadow -esityksestä pitää hakea niin ne olivat lievä ylipituus ja ajoittainen yhteen ilmaisuun jumittuminen. Muutoin oivaa tavaraa ja hieno aloitus Jyväskylän Kesä viikolle.

Esityksen lopuksi osa yleisöstä nousi aplodeeraamaan. Ensin pystyssä oli pari ihmistä. Sitten kourallinen ja lopulta puolet salista. Jäin miettimään, että jos ei nouse toisten imussa antaa kuvan siitä, että olisi eri mieltä. Että "Minusta esitys oli huono. Melkeinpä paska. En taputa seisaaltaan. Korkeintaan tässä istuen". Vaikka eihän se niin mene.

Tuijotellessani istualtaan edessä seisovien peppuja mietin pitäneeni esityksestä kovasti.  En kuitenkaan ollut mitenkään pähkinöinä tai ihan liekeissä. Sellaisenakin olen monasti ollut ja pystytaputusten lisäksi yltynyt hihkumiseen ja huuteluun.
Säästän kuitenkin hurmiollisimmat suosionosoitukseni niille kaikkein parhaille jutuille. Täytyyhän sitä olla takataskussa joku ilmaisu kaikkein kovimmille jutuille. Harmittahan se nimittäin jos pääsisi näkemään vaikka sen Tervamäen ulkovessan tyhjennyksen ja ainoa tapa ilmaista intoaan olisi jo kymmenien itseilmaisujen saatossa kulunut pystytaputus.
Eihän sitä rakkauttakaan vannota kaikkille mukaville tyypeille vaan vain niille kaikkein rakkaimmille.