Niin kuin minä sinuun luotin

Autokolumni 6.9.2013 Keskisuomalaisessa.

 

On olemassa muutamia puheenaiheita, joita ei sivuta automatkoilla. Ensimmäinen rajoitus koskee kotia. Reissussa ei visioida kotia koskevia onnettomuuksia kuten murtovarkaita, sähköpaloa tai luonnonkatastrofeja.

Toinen kielletty keskusteluaihe on auton kuntoa koskevat huolet. Ratin takana, tai siinä sivussa, ei todellakaan käydä läpi osia, jotka ajoneuvosta saattaa hetkenä minä hyvänsä laueta. Ainoa ajettavuuteen liittyvä sallittu kommentointialue koskee menoveden määrää, tuulilasin puhtautta ja pissapojan täyttöä. Kaikki muu on ehdotonta No No –osastoa.

Joskus vaikeneminen ei kuitenkaan auta. Koin tämän itse viime viikolla Norjan vuonolla. Sydämessäni kyti jo kotipihasta lähdettäessä pieni epäilys, että näinköhän tämä auto kestää. Sama huolta oli kannettu kuskinpenkillä. Asiasta ei kuitenkaan hienovaraisesti keskusteltu.

Siinä vaiheessa kun Mersun etujousi sitten pyöri irtonaisena Ålesundin mukulakivikadulla, ensimmäinen ajatus ei ollut ”kiva, tulipahan aihe seuraavaan autokolumniin”. Ajatus oli pikemminkin ”mä niin arvasin tän”.

Lukijalle tiedoksi, että kyseinen vuonokaupunki ei ole ihan lähellä Jyväskylää. Tukholmasta sinne on matkaa noin tuhat kilometriä. Eikä se tie ole koko matkaa nelikaistaista moottoritietä.

Yritin nujertaa vastoinkäymistä positiivisella ajattelulla. Itkukurkussa ja stressimittari tapissa mietin, että hyvä, että hajosi hotellin nurkalle, eikä johonkin tunneliin tai äkkijyrkän tien laitaan kaukana asutuksesta. Mukavaa myös, että vauhtia oli 2 kilometriä tunnissa eikä esimerkiksi sata. Ja kiva, että vakuutus kattoi hinauksen ja ylimääräisen hotelliyön.

Sellaisestakin voi näin jälkikäteen yrittää iloita, että ilman auton oikkuilua en olisi tutustunut norjalaiseen autonhinaaja Bengtiin, puolalaiseen taksikuskiin ja korjaamon hemmoihin. Nyt tiedän myös omakohtaisen kokemuksen pohjalta, että autonkorjaus ei ole yllättävä poikkeus Norjan hintatasossa, vaan sekin maksaa maltaita.

Auto saatiin onneksi korjattua parissa päivässä. Kun Mersu oli taas alla, lompakko kevyt ja matka jatkui, autossa oli hiljaista. Jokaista rohinaa kuunneltiin niin isolla korvalla, että ryhävalaan laulu avomereltäkin melkein kantautui kuuloelimiin.

Vaikka järkevä ihminen minussa (?) ymmärtää, että auto on vain kone, en uskaltanut biiliäni torua. Pelkäsin sen särkyvän uudelleen. Sydämessäni olin häneen toki hyvin pettynyt.

Edes mieheni vakuuttelu, että etujousen ripustuksen korjauksen jälkeen auton on oikeastaan luotettavammassa kunnossa kuin ennen reissua, ei auttanut.

Pintahengitys, Jelena Isinbajevan hyppysupattelua muistuttava rukoilu ja vaikeneminen eivät kuitenkaan auttaneet – taaskaan. Siinä vaiheessa kun sivuikkunan sulkumekanismi jumittui auki-asentoon jossain Ruotsin rajalla, auto sai vihdoin kuulla kunniansa. Sydämenpohjasta kumpuavissa kommenteissa vilahteli manalan asukkaita ja ulosteröykkiöitä. Matkustamossa päätettiin myös tarmokkaasti, että nyt Mersu menee myyntiin.

Tästä pelästyneenä auto toimikin loppumatkan moitteettomasti. Nyt se katsoo minua pihasta anteeksipyytävillä koiransilmillään. Mutta turhaan katsoo. Ei katso kauan.

Jo hiekkalaatikolla opittu totuus on, että jos sinä et leiki minun kanssani, niin en minäkään sinun. Kyllä maailmasta muitakin matkakavereita löytyy.

Bengt tuli ja vei mersupilamin korjaamolle. Jussin ajatuskuplassa ei ole julkaisukelpoisia kommentteja.