Lumikenttien supernaisesta liikenneympyrän uhriksi

Kolumni Keskisuomalaisessa 5.4.2013

Kotonani vieraili noin kuukausi sitten viisihenkinen ranskalaisperhe. Patonkimaan asukit jaksoivat ihmetellä sitä, kuinka Suomessa ajetaan muina miehinä autolla, vaikka maat ovat valkoisena lumesta.

- Kun Pariisissa sataa lunta, kaikki pysähtyy, perheen isä kertoi.

- Katsokaa lapset, samainen heppu huudahti ja osoitteli pelkääjänpaikalta tietä.

- Tie on valkoinen ja tässä me vain ajellaan!

Takapenkin ipanoiden huulilta kuului kunnioittava Wow!

Tunsin itseni hetken aikaa yhden sortin lumikenttien supernaiseksi.

Niinpä niin. Siinä missä ranskalaisista lumen päällä ajo ilman kolareita on uskomatonta, minusta hengissä selviäminen Pariisin liikenteessä se vasta ihmeellistä onkin.

Seurasin itse Pariisin tiekäyttäytymistä työskennellessäni kaupungissa parin vuoden ajan au pairina.

- Muistathan Riikka, että voit halutessasi ottaa meidän auton käyttöösi, isäntäperheeni äiti totesi aina tasaisin väliajoin.

Hän puhui ihan vakavissaan, ilman mitään kieliposkessa irvailua, vaikkei se Riikka ihan Riikalta kuulostanutkaan, pikemminkin Rrinkalta.

- Kiitos, kiitos. Katsotaan nyt, hymyilin vastaukseksi, mutta mielessäni ajattelin, ”Älä unta nää”.

En todellakaan halunnut kartuttaa ajokokemuksiani ranskalaisella liikennekäyttäytymisellä. Henkisiä traumoja voi hankkia vähemmän fataaleillakin tavoilla.

Jo pelkkä auton saaminen liikenteeseen oli ja on yhä Pariisissa yhdensortin urotyö. Ranskassa kun autot parkkeerataan oikeasti rinnakkain. Ei siten kuin Suomessa, jossa yksi auto ottaa lähes poikkeuksetta puolentoista auton tilan.

Pariisilaisautojen puristuksesta pääsee pois, tai vastaavasti paikoilleen, vain tuuppimalla – työntämällä hellästi puskurilla edessä ja takana olevia autoja. Suomessa moisesta joutuisi kaiketi oikeuteen.

Ranskalaisten parkkeerausta toki helpotti se, että vielä au pair –aikoihini auton sai jättää melkein minne tahansa. Liikesäännöt toki kielsivät esimerkiksi jalkakäytävälle pysäköinnin, mutta kaupunki oli Parkki-Pirkkojen sijaan keskittynyt palkkaamaan kuskeja koirankakankeruuajoneuvoihin ( motocrotte).

Jos sakot onnistui tästäkin huolimatta saamaan, ei niistä tarvinnut välittää, jos lähitulevaisuudessa häämöttivät vaalit. Tuoreella kaupunginisällä oli nimittäin tapana armahtaa valtaantulonsa kunniaksi ne roikkumaan jääneet parkkimaksut, jotka eivät olleet vielä edenneet ulosottoon.

Käsittääkseni tästä kätevästä ja varsin perustellusta tavasta on sittemmin luovuttu. Liikennesäännöt ovat EU:n myötä muutoinkin hiukan tiukentuneet. Muutoksia ovat varmasti siivittäneet valtaisat mielenosoitukset ja barrikadien rakentelut. Kuinkas muutenkaan.

Mutta vielä siihen au pair -aikaiseen autoiluun. Tunnen kylmän hien nousevan pintaan, kun vain mietinkin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin uskaltautunut ratin taakse. Yksisuuntaiset tiet olisivat takuuvarmasti johdattaneet minut Riemukaaren luo – tuohon 12-kaistaiseen liikenneympyrään, jota pidetään niin vaarallisena, että jopa vakuutusyhtiöt kieltäytyvät korvaamasta siinä sattuneita kolareita.

Siellä kiertäisin kaiketi yhä vieläkin, vuosikymmenien jälkeen, itkukurkussa ja isäntäperheen äitiä ja uhkarohkeaa sieluani soimaten.

Bensa olisi toki loppunut aikoja sitten ja minut olisi hinattu pois, mutta traumatisoitunut mieleni ei koskaan palaisi 1-kaistaiselle tielle Riemukaaren ruuhkasta.