En minä pahalla vaan rakkaudella

Aina ei kaiketi ole maailman parasta olla naimisissa kolumnistin kanssa....

Ohessa Keskisuomalaisen autokolumnini. Puolustuksekseni sanottakoon, että kysyin sentään lupaa, vaikka en tekstin sisältöä kovin seikkaperäisesti paljastanutkaan.


Pisarointia "Mersupilamin" konepellillä.

Kolmen ässän mies

Tämä on taas se sellainen kolumni, jonka luettuaan mieheni hymyilee vähän, mutta kysyy silti aamiaispöydässä, että oliko sun pakko. Aloitetaan siis pahaenteisellä anteeksipyynnöllä. Sorry. En kyennyt vastustamaan kiusausta.

Miehessäni asuu pieni autonkorjaaja. Isoimmillaan se fiksaa melkein minkä vian tahansa, vaihtaa vaikka auton etuakselin uuteen tai saa ilmastointilaitteen puhaltamaan kylmää silloin kuin pitääkin. Pienimmillään se saa kuitenkin väännettävän ruuvin katkeamaan tai sivupeilin napsahtamaan poikki melkein pelkällä katseella.
Mies mainostaa itseään kolmen ässän sloganilla: sutta, sekundaa ja saatanan hitaasti. Minä olisin vähän kannustavampi. Korvaisin rimpsun versiolla sisua, sattumia ja sumeaa tuuria. Tuuriahan voi olla kahden suuntaista. Sitä mikä saa kiroilemaan ja sitä mikä tuottaa hymyn.

Kerran olen päästänyt suustani sellaisen sammakon, kuin ”pitäisikö nuo korjailuhommat jättää sellaisille, jotka ne osaa”. Tämä lipsahti jonkun varsinaiseen ongelmaan kuulumattoman osan rikkoutuessa korjailun ohessa. Ihmeekseni mies ei ollut tuosta moksiskaan. Heitto oli kaiketi niin yllättävän tyly, että meni huumorin piikkiin.

Ja totuushan on, että pääsääntöisesti minä ja kukkaroni ihailemme ja arvostamme kovasti mieheni oma-aloitteisuutta. Minussa kun ei asu niin minkäänlaista autonkorjaajaa. Ei pientä sen paremmin kuin suurtakaan. Ei, vaikka niin olen ehkä jossain aiemmassa kolumnissani väittänytkin.
Yritin oikein keksiä, mikä olisi se sellainen vika, jota lähtisin itse autostani korjaamaan, mutta funtsittuani asiaa sinnikkäästi kahden viikon ajan, en ole vieläkään moista keksinyt.
Viaksi ei kaiketi lasketa bensan loppumista, vaikka se mielestäni pahimman lajin probleema onkin.

Myönnettäköön, etten kovin usein tosin ratko bensaongelmaakaan. Tankatessani viimeksi valkoista ratsuani, jouduin ehkä ziljoonannen kerran tarkistamaan mieheltäni syökö vanharouva Peugeot 98:a vai 95:a. Pari kertaa olen tarkastanut asian netistä, kun en ole kehdannut myöntää unohtaneeni.

Ja sanottakoon vielä sekin, että olen myös kysynyt mitä lajia dieseliä meidän Mersu juo. Että oliko niitäkin eri lajeja.
Kohonneista kulmakarvoista päätellen nämä kysymykset kävisivät tarpeettomiksi, jos kättelisin vähän useammin bensa- ja dieselpumppua.

Mutta palataanpa vielä autonkorjailuun. Mieheni ei ole ainoa, joka on saanut minulta tarkkasilmäistä palautetta. Korjaajalta, joka vaihtoi autooni katalysaattorin ilman, että se mitenkään muutti katsastusinsinöörin nipottamia päästöjä, jäi suu auki kun sanoin, että ”jos se ei auta, niin vaihda se vanha takaisin.”

Hämmästynyt mies nikotteli jotain sen tapaista kuin, että on hitsattu paikoilleen ja että ei sitä vanhaa voi enää vaihtaa takaisin.

Päättelin tästä, että katalysaattorin vaihto on astetta hankalampi juttu kuin esimerkiksi pattereiden vaihto kameraan.

Tyydyin tinkailemaan hinnasta, vaikka teki mieli sanoa, että ”pitäisikö nuo korjailuhommat jättää sellaisille, jotka ne osaa”.

Otsasuonen pullistumani madalluttua ja asioiden oikeiden mittasuhteiden loksahtaessa paikoilleen, vannoin, etten käytä enää ikinä kyseistä korjaamoa. Tämä ei johdu siitä, että en luottaisi heidän ammattitaitoonsa. En vain kehtaa enää sinne mennä. Ja sitä paitsi miksi menisinkään. Löytyyhän minulta korjaaja kotoakin.