Voi yhden chilin tähden

Laittan tähän chilien kasvatuskauden alkamisen kunniaksi 18.5.2011 Keskisuomalaisessa julkaistun kolumnini.

Tulisuus on 2000-luvun ruokakulttuurin bodauslaji. Ruokien chilituunaus on sukua duudsonhenkiselle muurahaispesässä istumiselle.
Kukaan ei paukuttele henkseleitä esimerkiksi sillä, että syö todella suolaista ruokaa.
- Laitan kuulkaa ruokaan niin paljon suolaa, että yöllä täytyy nousta kolmasti juomaan.
Harvassa ovat myös ne, jotka hehkuttavat sokerinkäyttöä, eikä yletön valkosipulinsyönti ole kiinnostanut ketään 1980-luvun jälkeen.
Chili-innostuksessa ei ole kuitenkaan kyse vain syömisestä. Tulisten paljojen kasvatuksesta on tullut laji, jonka harrastajista hämmentävän suuri osa on miehiä. Chilinkasvatus on rautaa.

Chilit ovat saaneet minutkin pauloihinsa. Laitoin tämän vuoden taimet aluilleen jo helmikuussa. Nyt ne kuikuilevat keittiönpöydältä ulos ja odottavat lopullista muuttoa kasvihuoneeseen, joka on jo tullut tutuksi päivähoitopaikkana. 12 tainta on ehkä vähän liikaa, mutta mistä sen olisi voinut tietää, että ne kaikki suostuvat itämään. Opin nopeasti, että punaisesta palosta ei kannata haukata, vaikka saman puskan edustaja maistui vielä eilen lähinnä paprikalta. Valoisat kesäyöt kypsyttävät chilit nopeasti ja lisäävät tulisuutta hetkessä.

Miedoksi mainostettu Hungarian wax vie helposti haukkaajaltaan luulot pois ja habaneroa ei kannata edes katsoa ilman muovihanskoja.
Tänä vuonna odotan pelonsekaisella innolla millaisen tulisuusasteen Sperling’s Hot Fire –niminen lajike kasvihuoneessani saavuttaa.

Vaikka rakastan chilejäni, extratulisuus ei ole tavoitteeni ruoanlaitossa. Sain tulisuus-kompetenssistani karvaan opetuksen alkutalvesta.

Jyväskylän Gringos Locos –ravintolalla on oma chili specialities-listansa, jonka kuvittelin vastaavan chilitottumuksiani. Olin tilata varsin hotiksi luonnehditun annoksen, mutta tarjoilija varoitteli tulisuudesta. Pelasin varman päälle ja otin miedommaksi luokitellut Habanero quesadillan.
Olin varma, että joudun ottamaan lisäpotkua tabascopullosta. Toisin kävi ja nöyryytys oli käsinkosketeltava.
Suussa riehuva polte oli infernaalinen. Silmämunat hikoilivat päässä, joku löi neuloja kielen kärkeen ja niistämisestä ei ollut tulla loppua. Taistelin annoksen loppuun ja kiitin hiljaa mielessäni tarjoilijaa viisaista sanoista. Chilikestävyyteni onkin tasoa nössö.

Väitän, että en pidä ruoan tulisuutta itseisarvona. Silti yllätin itseni miettimästä, että jos kävisin tasaiseen tahtiin syömässä quesadillan, tottuisin sen tulisuuteen, jonkun ajan päästä voisin siirtyä kahden chilin annoksiin. Vuoden päästä se kolmen palon Diablo burgerkin menee varmaan kuin vettä vaan.

 

Jälkipäivitys: Tänä vuonna taimia on reilusti enemmän kuin tuo vuoden 2011 tusinamäärä ja Gringos Locossakin on tullut vedettyä jo vähän tulisempaa mättöä. Viime kerralla tosin päätin, etten ko. ravintolaan enää mene. Jyväskylästä löytyy arviolta ainakin kymmenen paljon parempaa ruokapaikkaa.