Ei rahasta vaan rakkaudesta

Kävin keskiviikkona fiilistelemässä Jyväskylä Sinfonian Joni Mitchell –konsertissa. Emma Salokoski ja Johanna Iivanainen tulkitsivat folklegendan tuotantoa ja kostuttivat loppuunmyydyn yleisön silmiä. Itse näin ainakin 30 prosenttia konsertista kyynelmuurin lävitse ja nenäliina nyrkkiin puristuneena.

Ohjelmaan kuului muun muassa Salokosken ja Iivanaisen duettona esittämä For free -kappale. Laulu kertoo katusoittajasta, jonka käsissä saksofoni soi upeasti, mutta kukaan ei pysähdy kuuntelemaan. Laulun kertoja, eli Mitchell itse, sanoo ansaitsevansa muhkeita palkkioita laulaessaan täysille saleille, mutta tuo kadun mies ei virtuosimaisuudestaan huolimatta saa kuulijoita. Hänen esityksestään puuttuu katsojille ehkä se olennaisin tekijä - hän ei ole tv:stä tuttu kuuluisuus.


Laulun pohjalta on tehty tosielämän kokeita. Näin esimerkiksi maailmankuulu viulisti Joshua Bell vingutti 3,5 miljoonan dollarin Stradivariustaan Washingtonin metrossa kovimpaan ruuhka-aikaan. Reaktio oli tietenkin juuri sellainen kuin odottaa saattaa: kaikki pysähtyivät kuuntelemaan - No ei pysähtynyt. Vaikka miehen konsertteihin on usein melkein mahdoton saada lippuja, metrossa kuuntelijoita on maksimissaankin vain kourallinen.

Luulen, että suurin syy katusoittajan ignorointiin, niin Mitchellin laulussa, kuin todellisessa elämässäkin, on tapahtuman odottamattomuus. Taiteesta nautitaan vain sille osoitettuina aikoina. Ikään kuin kulttuurille korvamerkittynä tovina. Kun metrossa törmää viuluvirtuoosiin allakasta ei löydy merkintää "odottamattoman taidenautinnon vastaanotto".  Vaikka musiikki kuulostaisi tuhat kertaa maksettua konserttia paremmalta, niin nyt ei pysähdytä. Ei vaikka oikeasti kiire ei olisi minnekään.
 

Sitä käy usein mielessä, että eikö olisi hienoa, jos kasvaessamme emme unohtaisi kaikkea sitä lapsuuden vilpitöntä ihmettelyä ja ihastelua, joka meissä alun perin iti. Että jäisimme spontaanisti seuraamaan ympäristön tapahtumia muulloinkin kuin haaveissamme ja kesäloman toisella viikolla. 



Toki on myönnettävä sekin, että ehkä populaarimusiikin starat olisivat tavan metro-yleisölle vähän otollisemmin tunnistettavissa kuin klassisen edustajat. Jos metrotunnelissa laulaisi vaikka joku Justin Bieberin kaltainen muovinen teini-idolli, lopputuloksena olisi varmasti infernaalinen härdelli. 



For free -kappaleen tavoin vähän heikolle huomiolle jäi ennen konserttia 
kaupunginteatterin lämpiössä musisoineiden pop/jazz-laulua JAO:lla
opiskelevan Linda Mankin ja samassa opinahjossa kitaransoittoa opiskelevan
Jori Asikaisen ihan laadukas ja pirteä esitys.