Salamanteriyö

Mietin tuossa, että mikä viime vuonna kokemistani kulttuuripläjäyksistä oli se koskettavin ja parhaiten mieleen jäänyt. Vastaus löytyi heti – Kjell Erik Killi Olsenin Salamandernatten-teos Norjan Trondheimissa.

Olsen valmisti kyseisen, sademetsien tuhoa käsittelevän teoksen, Sao Paulon maailmannäyttelyyn vuonna 1989. Teosta kävi ihmettelemässä 600 000 ihmistä, mutta näyttelyn jälkeen sille ei löytynyt paikkaa. Massiivinen veiston päätyi jonnekin varaston perukoille, kunnes taiteilija lahjoitti sen vuonna 2007 kotikunnalleen Trondheimille. Teos palasi ihmisten ilmoille paikallisen säästöpankin (Sparepank1) tarjottua sille pysyvät tilat toimistostaan.

En ollut Norjassa ihmettelemässä taidetta vaan jylhiä maisemia ja vaaleanpunaisia katkarapuja – tai pikemminkin niiden sukkelaa katoamista vatsaani. Mieheni kuitenkin bongasi jostain kaupunkiesitteestä Salamanteriyön ja koska se oli vieläpä ilmainen ja ihan kiven heiton päässä hotelliltamme, päätimme pistäytyä siellä.

Pankin alakerrassa sijaitseva Salamanterihuone oli pimeä. Katossa loisti heikko valo, mutta se ei riittänyt valaisemaan huoneen reunoilla jököttäviä 72 yli kolmemetristä hahmoa.

Kärsimättömän ”Täällä ei näe mitään” kommentin siivittämänä, ryhdyin heti availemaan oven edessä roikkuvaa paksua verhoa. Yritin päästää valoa sisään. Otin teoksesta myös ehkä sata kuvaa, jotta salamavalon hetkellisessä loisteessa erottaisimme hahmot paremmin.
”Miten täällä ei näyt mitään? Onko joku unohtanut laittaa valot. Noihinhan voi törmätä jne.” Jupinani ei olisi varmaan loppunut ikinä, ellen siinä seistessäni olisi yhtäkkiä huomannut, että minähän näen. Halleluja!
Olsenin kansa ei vaatinut lisävaloa, vaikka pimeydessä vaelsikin. Silmät tottuivat hämärään ja valtavan olennot ikään kuin astuivat alas seiniltä. ”Ai jaa. Eihän täällä pitänytkään hoputtaa taideteosta, vaan antaa sen tulla”, totesin nöyränä. Vähän hävetti.

Illalla päätimme, että huomenna mennään uudestaan. Otetaan teos tällä kertaa vastaan siten kuin se kuuluu – ilman verhon availua, kameran salamaa ja kiirettä.

Seisoessamme sitten maltillisina katsomassa Salamanteriyön ilmestymistä, huoneeseen tuli joukko muita turisteja. He reagoivat teokseen täsmälleen samoin kuten mekin ensimmäisellä kerralla. Vieläpä niin nopeasti, että emme ehtineet neuvoa oikeaoppista vastaanottotapaa – me kun olimme jo olevinamme niin kovin kokeneita Salamanteriyön matkustajia.
Jälkeenpäin mietin, miksi huoneen ovella ei ole käyttäytymisohjeita. ”Pysähdy. Odota noin 10 minuuttia ja ihaile.” Ehkä Kjell Erik Killi Olsen on ajatellut, että ei helmiä sioille, kärsivällisyys palkitaan jne.

Vaikka ensikosketukseeni Salamanteriyön kanssa sisältyi tavaton määrä hätäilyä ja kohkaamista, teos oli ensimmäiselläkin kerralla upea. Toisella kerralla se oli niin hieno, että minulla on ollut sitä ikävä melkein joka päivä kyseisen kohtaamisen jälkeen.

 

Tämä kuva Salamandernatten-teokesta tuli otettua ensimmäisellä kohtaamisella, kun kolmemetrisiä hahmoja ei sitten niin millään erottanut paljaalla silmällä ilman salamaa…