Tuomiopäivän apukuski

Autokolumni 16.1.2015

”Tässä hän on. Kaikkien rakastama apukuski” kuuluu tuore Volkswagen Polon mainos. Filmissä pelkääjänpaikalla istuja jarruttaa, tekee ohjaus- ja väistöliikkeitä ja irvistelee peloissaan. Mainos jaksaa naurattaa aina. Miksi? Siksi, että se on sarkastisuudessaan niin totta. Keksiäkseen ajotapaan jatkuvasti puuttuvaa apukuskia ärsyttävämmän, mutta kuitenkin samalla tapaa kohtalaisen vaarattoman ihmistyypin, sitä joutuu jo käyttämään mielikuvitusta.

Muistan itse vetäneeni rokallisen herneitä nenään tuoreena kuskina huomatessani äitini jarruttavan kengänpohjat savuten. Kommentoidessani tätä, äiti väitti venyttelevänsä. Sanottakoon, ettei moinen kiskottelu kuulostanut uskottavalta, joten tunnelma oli pilalla.

Vuosikymmeniä myöhemmin huomasin tekeväni itse samoja näkymättömän jarrun painalluksia äitini kyydissä. Vaikka yritin hillitä jalkojani, en kyennyt. Kun tienpenkka lähestyy turhan nopeaa ja vähän väärästä suunnasta sitä on vaikeaa pysyä tyynenä.

Yksi ratkaisu olisi toki pitää silmät kiinni. Pitkän päälle sekin on tosin hankalaa ja kuskista yhtälailla ärsyttävää. Muistan erään kaverini päätyneen tähän ratkaisuun 18 ikävuoteeni sijoittuneella Helsingin matkalla. Ajoin ensimmäistä kertaa pääkaupunkiseudulla ja ratikoita ja busseja tuntui tulevan edestä, takaa, sivusta ja melkein ylhäältäkin. ”Se mitä et näe ei ole totta” -ratkaisu oli ystäväni ainoa pakokeino. Ajokortittomana hän ei näet tiennyt mikä pelkääjänpaikan näkymättömistä polkimista on jarru.

Eräs toinen, varsin leppoisa ja rauhallisena pitämäni ystävä kertoi muuttuvansa pelkääjän paikalla Pokka pitää –sarjasta tutuksi Hyacint Bucket:ksi – naiseksi joka varoittaa kuskia jopa tienvarren puista tippuvista lehdistä. Mitä pohjoisemmaksi tie vie, sitä säikymmäksi ystäväni kuulemma muuttuu. Helsingin hän on vielä siedettävä, mutta Kuusamossa puhe vilisee varoituksia todellisista ja mahdollisista poroista, liukkaista mutkista, vastaantulevista autoista ja vaikka mistä.

Uskon ystäväni aviomiehen yliviivanneen lomasuunnitelmista pois sellaiset kohteet kuin vaikka Nuorgam tai Norjan Tromssa.

Niin kauan kuin kyseisellä ystävälläni oli multitasking-tehtävä takapenkin lasten ruokkimisessa, oksennuspussin tarjoamisessa ja viihde-elektroniikan ohjelmoinnissa, hänellä ei jäänyt aikaa kuskin ohjeistamiseen. Nyt lapset eivät kuitenkaan enää tarvitse ihan niin jakamatonta äidin huomiota, joten huomiota riittää aviomiellekin. Veikkaan miehen miettivän jokaisella rengasmatkalla, että pitäisiköhän ehdottaa vielä yhden lapsen tekemistä. Jos tämä väittää muuta, hän valehtelee.

Mielenkiintoisempaa kuin miettiä syitä naisen hermojen heikkeneminen pohjoista kohden, on miettiä millaiset lehmän hermot aviomies oikein omaa. Luulen, että oma pohjoisen ajomatkani torppaisi viimeistään Hirvaskankaalla, jos vierestä kuuluisi moista opastusta.

Itse asiassa painoin juuri mieleeni seuraavan muistutuksen: ”Älä ikinä lähde Susan kanssa automatkalle pohjoiseen. Tai jos lähdet. Älä aja”.

Ystäväni omasta ajotavasta en tosin tiedä mitään. Mielessä käy väistämättä sekin mahdollisuus, että aviomies on valinnut kahdesta pahasta pienemmän ­– mieluummin hermo kireällä kuin kankeana kauhusta.