Lahjakkuudesta ja visioista

Kristo Salminen oli vuoroin sydäntä särkevä vuoroin kutkuttavan hauska Vanja-enona. Kuva: Kansallisteatteri.

Kävin viime viikolla kansallisteatterissa katsomassa Anton Tšehovin Vanja-enon. Näytelmän ohjauksesta vastasi Paavo Westerberg ja rooleissa nähtiin Eero Aho, Krista Kosonen, Heikki Nousiainen, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Seppo Pääkkönen, Kristo Salminen ja ihana Seela Sella.

Kososen esittämä Jelena totesi näytelmässä suurin piirtein näin: ”Todellinen lahjakkuus on sitä, että on näkemystä. Visioita tulevasta. Sellaista ihmistä ei vain voi olla rakastamatta.”

Toden totta, ajattelin. On törmännyt eläissäni moneen valtavan lahjakkaaseen ihmiseen ja tuntenut sydämessä suurta rakkautta, en niinkään ihmistä, vaan hänen kykyjään kohtaan.

Kun bändin keulakuva on kolme tuntia myöhässä treeneistä, teoksillaan uusia tuulia luova kuvataiteilija sanoo tylysti ja suoraan, höyhenen kevyt ballerina diivailee, visionäärinen säveltäjä vetäytyy nurkkaan murjottamaan ja palkittu kirjailija juo taas liika, sehän on ärsyttävyydessään jotenkin ihanaa. ”Oih, nuo boheemit taiteilijat” ja sitä rataa. Vanja-eno näytelmää lainatakseni ”lahjakasta ihmistä ei voi olla rakastamatta”.

Toki kyvykkyys on kaksiteräinen miekka. On nimittäin todella surullista kun esimerkiksi kuvataiteilijan töistä näkyy vain taiteilijan hieno tekniikka, mutta sisällöstä ei ole hajuakaan. Tällöin lahjakasta ihmistä miltei vihaa. Tuntuu väärältä, että hänellä, jolla olisi sävelkorvaa, vakaata kättä ja moninaisia taitoa, ei ole mitään sanottavaa, mutta minulla, jolta nuo erikoiskyvyt uupuvat, olisi vähän jotain sanottavaakin.

Tänään luin Helsingin sanomien Sibeliusta käsittelevästä Teema-lehdestä säveltäjän lapsenlapsenlapsen haastattelun. Muusikkona itsekin varsin hienosti kunnostautunut Lauri Porra ampui alas koko lahjakkuuden käsityksen. Ei sentään lähtenyt kiistämään isoisänsä lahjakkuutta, mutta hänen ajatuksensa oli se, että lahjakkuudesta puhuvat laiskat ihmiset. Toisin sanoen niin, että laiskat sanovat kykyjen olevan ikään kuin syntyperäisiä koska eivät jaksa harjoitella tarpeeksi. Että mitä sitä harjoittelemaan: kun en ole lahjakas, en voi siksi tulla. Porran mukaan tosiasia kuitenkin on, että lahjakkaaksi tullaan ankaralla harjoittelulla.

Totta tämäkin, ajattelin. Sitähän sanotaan, että ihminen voi tulla asian kuin asian taituriksi, jos sille uhraa 10 000 tuntia. Näin ajateltuna tupla työ takaisi varmasti kyvykkyyden josta puhuttaisiin jo lahjakkuutena tai jopa erityislahjakkuutena.

Tätä asiaa pallotellessani mieleen tuli kyllä useampikin varsin lahjakkaaksi mieltämäni henkilö, joiden olemukseen ahkeruutta on vaikea liittää. Olisiko sitten niin, että meille lahjattomille jonkun taidon hankkiminen vain vaatii paljon suurempaa ahkeruutta kuin toisille. Tai sitten niin, että hän joka on tullut ns. lahjakkaaksi harjoiteltuaan paljon, eroaa todellisista taiteilijoista siinä, että hänellä ei ole visiota?

Siitä näytelmästä sanottakoon vielä sen verran, että olin ensimmäiseen puoliaikaan asti niin rakastunut, että päätin tulla katsomaan näytelmää toisenkin kerran. Toisen puoliajan jälkeen olin enää vain tyytyväinen. Tuskin siis menen toiste. Yhden kerran kannattaa kuitenkin käydä katsomassa.