Don Giovannin viettelemä

Tuhansien tulkintojen Don Giovannin. Jyväskylän oopperan mainoksessa Giovanni lötköttelee ruusu suussa ja valkoisessa toogassa. Kuva alhaalla oikealla.

Vaikka pidän itseäni aika innokkaana kulttuurinautiskelijana, oopperan parissa olen aika noviisi. Käyntejä on jokunen, mutta usein olen tullut ajatelleeksi oopperaan menoa kohdassa, jossa lippuluukulla sanotaan jo ”No can do.” Näin kävi mm. Kansallisoopperan Oopperan kummituksen kanssa.

Ihan ensimmäinen ooppera kokemukseni on vuodelta kivi ja miekka. Olin seiskaluokkalainen ja matkalla Jaltalle kansainväliselle nuorten leirille. Leiriläisistä noin 80 prosenttia oli pioneereja ja me muut joka puolelta ympäri maailmaa. Itse olin matkassa Suomen partiolaisten edustajana. Osallistujia tällä Artekin ”pikkuleirillä” oli tuhansia. Alueeseen kuului 150 rakennusta, joista valtaosa oli kerrostalon kokoisia.

 

Lensimme Jaltalle Moskovasta, jossa vietimme pari päivää. Sanottakoon, että kyseinen Aeroflotin lento olisi ollut varmasti traumaattisempi, ellen olisi makustellut mielessäni vielä edellisillan vierailua Moskovan oopperassa. Muistan yhä hämmentävän tarkasti miltä nuo Sevillan parturin lavasteet näyttivät ja missä kohtaa teatteria istuin.
Kun musiikki alkoi, leukani loksahti auki, eikä olisi mennyt kiinni kai ollenkaan, ellei seuraavana yönä hotellihuoneessa käyty pienimuotoista taistelua torakoita vastaan olisi palauttanut minua todellisuuteen.

Tuorein ooppera-kokemukseni on alle vuorokauden ikäinen. Kävin eilen Jyväskylän oopperassa ihastelemassa Don Giovannia. Leuka ei mennyt ihan sijoiltaan, mutta jäi kuitenkin hymy-asentoon.

 

http://www.jyvaskylanooppera.fi/

 

Väliajalla joku arvosteli vessajonossa tunteenpalon keveyttä esityksessä. Itse olin kuitenkin ihan fiiliksissä. Erityisesti kroatialainen mezzosopraano Ena Pongrac teki vaikutuksen pikkuruisesta ruumiinrakenteestaan kumpuavalla mahtavalla äänellään. Nostan hattuni korkealle myös nimiroolia vetäneen Kevin Greenlaw:n ja Leporellon saappaisiin hypänneen Krzysztof Szumanskin takia.

Hauskaa oli myös se, kuinka klassiseen tarinaan oli ympätty iso ripaus nykypäivää ilman, että kokonaisuus kärsi tai muuttui noloksi. Esimerkiksi Enan ruumiinkieli oli kuin nuorisotalolta kopsattua, laulajat tepastelivat lavalla lenkkareissa ja Don Giovannin olkapäätä koristavaa tatuointia ei ollut maskeerattu piiloon.

 

Vielä kun olisin saanut alleni penkin, jossa pylly ei kolmen tunnin istunnolla puudu tunnottomaksi, olisi kaikki ollut kohdillaan.

Don Giovannin esityksiä on jäljellä enää yksi, mutta näytös on loppuun myyty. 



Oppera noviisina mietin sellaisia oopperan vakiasiakkaiden mielestä varmasti tyhmiä kysymyksiä kuin, miten laulajien äänet kantavat noin hyvin ilman mikkejä, silloinkin kun ääni lähtee suusta vain vähän kuiskausta kovempana.