Turvallista kuin hevostalleilla

Ase vyöllä ei takaa turvallisuudentunnetta.

Olin viime viikon pressimatkalla Egyptissä. Maan turistiministeriön järjestämän matkan tarkoitus oli vakuuttaa pohjoismaisille toimittajille ja bloggareille, että maahan on taas turvallista tulla. Että vuosien 2011 ja 2013 vallankumoukset ovat enää paha muisto ja turistien on aika palauttaa maan talouselämä raiteilleen. 

Ajauduin matkalla miettimään turvallisuuden tunnetta. Pressireissulla noin kolmenkymmenen toimittajan laumaa luotsasi melko kielitaidoton ”ok”-mies. Mies ei itsessään ollut uhkatekijä, mutta hänen läsnäolonsa teki minusta sellaisen. Kun joku nimittäin toistelee sinulle tarpeeksi monta kertaa ”fantastic”-sanaa, eikä vastaa yhteenkään kysymykseesi ymmärrettävästi, olet aika lähellä ensimmäistä veritekoasi.

 

Verenpainetta nostattavan oppaan ohella matkassa kulki autollinen konekiväärein varustettuja sotilaita ja yksi bussikyydin kanssamme jakanut käsiasemies. Egyptiläisestä näkökulmasta katsottuna olimme kaiketi kuin herran kukkarossa. Pohjoismaiseen mielenlaatuun aseistautuneet vartijat eivät kuitenkaan vala turvantunnetta vaan päinvastoin muistuttavat alituisella läsnäolollaan siitä, että tässä voisi olla jotain pelättävääkin.


"Täällä kotka, lampaat nousivat juuri bussista".

Tämä johtunee siitä, että emme ole tottuneet vuosikausiin kohtaamaan kotimaaperällämme laajoja konflikteja joissa tarvitsisimme aseita suojaksemme. Aseet eivät näin ollen tarkoita meille lisäturvaa vaan kasvanutta uhkaa.

Lisäksi turvallisuudentunne on pitkälti kulttuurilähtöinen asia. Muistan huvittuneena sitä, kuinka amerikkalaiset vaihto-oppilaat ajautuivat aikoinaan suomalaisella kesämökillä totaalisen paniikin valtaan. Kaikki oli liian hiljaista ja siksi pahaenteistä. Toisille hiljaisuus on lohduttavaa ja turvallista, toisille äärimmäisen pelottavaa.



Matkatessani Luxorista Hurghadaan valtavien hiekka-aavikkojen halki, jäin miettimään omia pelonpaikkojani. Yksi, jonka muisteleminen tekee oloni yhä epämukavaksi, tapahtui au pair vuosinani Pariisissa. Sain yöllä metrosta perääni sitkeän varjon, joka nopeutti askellustaan tahtiini. Muistan vieläkin mieltä tuntui kun otin viimeisestä kadunkulmasta spurtin ja juoksi avain kädessä kotitalon pihaportille. Tyhjässä talossa kaikuivat oven rynkytykset miehen kiertäessä ovelta toisella ja etsiessä avointa ovea. Ajatus siitä, että mies osaa ehkä tiirikoida ulko-oven auki, ei taannut kovin levollista yötä.

Aina pelko ei kuitenkaan ole ihan Pariisi-tapauksen kaltaista konkreettista ja perusteltua pelkoa.
Yksi pelonpaikkani on nimittäin Norjassa. En ole (kop kop) kohdannut sinne suuntaaville toistuvilla reissuilla mitään varsinaisesti pelottavaa yksittäistä tapahtumaa, mutta sydämeni iskutiheys nousee kuitenkin aina ajaessani noihin maisemiin. ”Pelkään” siis vuonojen jyrkkyyttä, lumisia huippuja ja kapeita teitä. En kuitenkaan niin, että pelkäisin syöksyväni vuonoon tai mitään sellaista. Luonnon jylhyys pelottaa minua. Tai ehkä pelko on väärä sana, vaikka tuntemus onkin fyysisesti identtinen oikean pelon kanssa. Sopivampi termi voisi olla kai rakkaus....