maanantai 23. heinäkuuta 2018

JOTAIN MÄTÄÄ NAAMOISSA - johtuuko se rannekkeesta

   
Kolmen kimara


Onko syytä olla huolissaan? Naamat-festivaali kerää paikalle ihmisiä, joita voi hädin tuskin suomalaisiksi kutsua. Mikä suomalainen se nimittäin sellainen on, joka seisoo tavattoman hitaasti eteenpäin matelevassa, pitkässä jonossa hyväntuulisesti höpötellen? Mikä on se suomalainen, joka ei lyö tai hauku jonon kärkeen epähuomiossa pyrkivää etuilijaa? Ja voiko muka suomalaiseksi kutsua ihmistä, joka antaa hikisessä huoneessa tilaa taakseen tulleelle lyhyemmälle katsojalle? Kaikkeen tähän kummallisuuteen törmää toistuvasti Naamoilla. On siis syytä olettaa, että Tuomiston tilalla säteilee tai juomavedessä on elohopeaa. Vai imeytyykö niistä rannekkeista jotain verenkiertoon…
 
Viime viikkoni oli sanalla sanoen kaoottinen. Osallistuin kolmelle festarille, joista ensimmäiset olivat uusia tuttavuuksia – Suomipop Jyväskylä ja Porijazz – ja kolmas – Naamat – takuuvarma ja tuttu täyskymppi.
Ensimmäisestä sanon vain, että ei ole minun juttuni ja on vaikeaa kuvitella, että ostaisin sinne ihan itse lippua. Porijazz taas oli leppoisan piknik-tunnelmainen tapahtuma ja minut paikalle vetänyt Nick Cave niin jumalainen, että rakastuin häneen taas uudelleen ja entistä syvemmin. Tämänkin keikan jälkeen olin varma, että näin tältä saarnamieheltä hänen parhaan shownsa. (Ihan kaikkea en tosin liikutuksen kyyneliltäni nähnyt)
 

Mutta sitten Naamat.
Se tunne kun lähestyy festarialuetta ja alkaa erottaa musiikkia (ja lauantaisin Karia). Se on paras tunne kesässä.  Melkein minne tahansa huipputapahtumaan tai tapaamiseen kulkiessa jalkoja hoputtaa kiire. Naamojen kohdalla näin ei käy. Sitä haluaa melkein pysähtyä ja herkutella ajatuksella, että kaikki on vasta edessä. Että kohta se alkaa.
 
Club Old Farts sulattaa sydämeni joka vuosi.
Olen käynyt Naamoilla niin monta vuotta, että en enää mieti onkohan siellä kivaa ja minkähänlainen keli tapahtumaviikonloppuna vallitsee. Tiedän jo, että aina on käsittämättömän kivaa ja kelit aina täydelliset – silloinkin kun sataa ja on kylmä.
Musiikillisesti olin tänä vuonna enemmän innoissani perjantain annista. Mara Ballsin aikaan menetin Navetassa useita litroja nestettä ihan vaan hikoilemalla.
Lauantain esiintyjissäkään ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta Nyos ja Yakuzi Pato eivät varsinaisesti saaneet menojalkaani vipattamaan, vaan toimivat melko harmittomana taustamusiikkina.
 
Kokonaishappeninginä sydämeni vei tietysti taas Club Old Farts. Olen jopa miettinyt, että pitäisikö ikäiseni naisen olla jo vähän huolissaan siitä, että pääsääntöisesti huonoa musiikkia ja sanalla sanoen aika huonoja juttujakin heittävä poppoo saa sydämeni aina läikähtämään. Että pitäisiköhän CV:stä ainakin poistaa merkintä "fanittaa Club Old Fartsia ja Olkihevosta".

Pahoillani olen vain siitä, että minulla oli niin kivaa, etten tullut käyneeksi tänä vuonna teltta-alueella ja sideshowssa ollenkaan. Ensi vuodeksi toivoisinkin vähän huonompia juttuja ja tylsempää seuraa.
 
Kiitos ihanille seuralaisille, järjestäjille ja esiintyjille. Erityiskiitos Puntille siitä, että COF:ssa nähtiin vuoden tauon jälkeen krokotiiliasu.<3 <3 <3


Yksi asia ilahduttaa minua erityisesti Naamoissa vuosi toisensa perään. Nimittäin se, että tapahtuma on aina samanlainen ja erilainen, eivätkä tähän vaikuta esiintyjät tai järjestelyt vaan se minkälaiseen porukkaan sitä päätyy.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti