Keskisuomalainen 3.7.2015
Olen rakastunut. Sillä tapaa syvästi ja kuumasti. Tavalla, joka nostaa pulssin, saa kädet tärisemään ja punan nousemaan poskille. Tavalla, joka saa unohtamaan kaiken muun.
Kaikki tapahtui äkkiä ja arvaamatta. Tai, no ei ihan arvaamatta. En voi väittää, ettenkö olisi havainnut mieltymystäni tuohon kissamaiseen olentoon jo aiemminkin. En vain tiennyt, että tässä on kyse tosi rakkaudesta. Nyt tiedän.
Näin se tapahtui. Oli leppoisa perjantai päivä. Suuntasin mieheni kanssa autokaupoille kakkukahville, sillä rehellisesti sanottuna, minulla on tapana tehdä niin ehkä vähän kiusallisenkin usein. Mikäs sen mukavampaa kuin siemailla kahvia, ahmia kakkua tai pullaa ja ihailla autoja, joista 80 prosenttiin sinulla ei ole varaa.
Autokaupan kahvipisteen tuntumassa seisoi kiiltävän musta Jaguari. Naureskelin miehelleni, että tuollaisen haluan. Kerran Jaguarin ratin takana istuneena, tiesin ajoneuvon varsin ihanaksi.
Naureskelu oli helppoa, sillä 150 000 euron hintalappu takasi sen, että naureskeluksihan tämä vain jää. Mieskin hymyili sitä sellaista huoletonta hymyä, joka sisälsi varman tiedon siitä, että ihan niin todellisuudesta irtautunut emäntä ei ole, että oikeasti ehdottaisi moisen auton ostoa. Autokauppiaskin nyökkäili kannustavan alentuvasti.
Vaiheessa, jossa olin käynyt läpi lähes kaikki autot ja siirtänyt huomioni autoista halliin eksyneeseen hupsuun oravaan, löysin kauimmaisesta nurkasta sydämeni valitun. Siellä tuo seitsemänvuotias hopeanhohtoinen kissaeläin seisoi ja katsoi minua suurilla silmillään. Konepellillä komeili uhmakas keulakoriste ja hintalapussa oli yksi nolla vähemmän kuin siinä kahvinkeittimen viereisessä Jaguarissa.
Tunsin sydämeni heittävän rinnassa volttia istahtaessani S-tyypin Jaguarin penkille. Päässäni alkoi soida se Ressu Redfordin esittämä Fazerin mainosbiisi, jossa hoilataan "Sinäkö se oot". Vaikka kappale on ärsyttävä, se ei onnistunut sammuttamaan sydämeni paloa. Kuiskasin miehelleni, että mennäänkö koeajolle.
Myönnän rakastuneeni ennen kaikkea ajatukseen sitä, että olisin Jaguari-naisia. Autossahan on pitkälti kyse fiiliksistä ja statuksesta – näin vaikka muuta väittäisimme. Järkiauto on aina vain järkiauto. Tunneautot ovat ihan toista luokkaa.
Tämä ei välttämättä viittaa isoon hintalappuun. Tunneauto voi olla sellainenkin, joka ei ole maksanut maltaita ja palaa selkänahkaa. Rakastin esimerkiksi syvästi muinaista Toyota Hiaceani, koska pidin siitä fiiliksestä jonka sain hypätessäni ulos autosta. Nautin ihmisten vähän hämmästyneestä ilmeestä, kun he huomasivat pakettiautoa ajaneen raksajannun sijaan nuorehkon naisen. Voi toki olla, etteivät he sitä ihmetelleet, vaan hämmästelivät esimerkiksi sitä, kuinka vinoon auton voi parkkiruutuun saadakaan tai kuinka likainen auton kylki voikaan olla.
Oli miten oli. Jaguarin omistajana haluaisin olla muka vaatimattoman välinpitämätön. Kun joku ihailisi autoani sanoisin, että ihan kivahan tämä on. Pääni sisällä kiljahtelisin lapsellisen innoissani ja hoilaisin non-stopina Jerry Cotton -biisiä vaikkei se oikein nimeni kohdalla rimmaakaan. Että "Kuka ajaa hopeisella Jaguaarilla. Jee jee, Mahlamäki-Kaistisen Riikka...."
Sanomattakin lie selvää, että tuo perjantainen koeajo oli yksi parhaista ajokokemuksistani ikinä. Järki voitti kuitenkin lopulta tunteen ja Jaguari jäi kauppaan. Sydän verta vuotaen olen kuitenkin ajatellut häntä joka päivä, Mielessäni lähetän hänelle lentopusuja ja lämpimiä ajatuksia.
Sitä, onko hänet jo myyty, en ole uskaltanut tarkistaa. Pelkkä ajatus vieraasta ihmisestä hänen rattinsa takana ajaa minut epätoivon ahdinkoon ja loputtoman surun suohon. Oih.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti