Turvallisuudentunne kovilla Pariisissa

Deauvillessä Atlantin rannalla oli aavaa ja ihanaa.

Olin viime viikon Pariisissa. Kyseessä oli ”mones kerta”. En edes tiedä kuinka mones.
Ensimmäisen kerran matkustin tuohon ikuiseen kaupunkiin Englannissa vietetyn kielikurssin aikana. Elettiin vuotta 1998 ja alkoholia kului huomattavasti enemmän kuin minut kielikylpyyn lähettäneet vanhempani olisivat uskaltaneet edes villeimmissä kuvitelmissaan arvata. Pariisissa oli niin kuuma, että istuin illalla jääkylmässä kylvyssä ja vein tuliaisina Englantiin ehkä elämäni ankarimman flunssan.

Muistan kokeneeni Versaillesin pihassa niin voimakkaan deja vu:n, että uskoin käyneeni paikassa ennenkin. Saattoihan tuossa olla kyse ensimmäisistä kuumeväristyksistäkin, mutta minä uskoin olleeni vähintään aurinkokuninkaan rakastajatar.

Rakastuin Pariisiin syvästi. Tästä johtuen palasin kaupunkiin au pairiksi enkä olisi halunnut niin millään lähteä pois. Parin vuoden jälkeen jouduin kuitenkin palaamaan Suomeen ja itkin valtavia krokotiilin kyyneleitä äitini ojentaessa innoissaan ruusua kotiin palaavalle tyttärelleen.

Ei ihan tuore Ranskan kuva.
Vuodelta 1994 tai jotain...

Noh. Tarkoitus ei ollut kirjoittaa Pariisi-muisteluita, vaan pohtia sitä, miten pienet asiat vaikuttavat kokemuksiin. Niinä vuosina jotka asuin Pariisissa ja olen siellä toistuvasti vieraillut, olen tuntenut oloni turvalliseksi. Nuoruuteni perjantai-iltoina Salon keskustassa näki muistikuvieni mukaan jatkuvasti verisiä nyrkkejä ja nurmipaineja. Pariisin katukuvaan tappelut ja humalaiset örveltäjät eivät ole kuuluneet.

Nyt kävi kuitenkin niin, että olin ollut kaupungissa ehkä puolisen tuntia, kun varsin olotiloissa oleva kadunmies heittäytyi aggressiiviseksi ja syytteli siippaani ties mistä. Selvitykseksi ei riittänyt, että ”nyt olet erehtynyt tyypistä, sillä vielä pari tuntia sitten olimme ylhäällä tuolla taivaalla ja kyseisenä ajankohtana, jolloin kerrot kohdanneesi vääryyttä tämän miehen kohdalta, me olimme Suomessa. Sinä et kaiketi siellä ollut…” Asunnoton sekakäyttäjä roikkui hihassa ja toisteli epätoivoissaan ”ketä te tyypit oikein olette”. Perille ei mennyt minkään kielinen puhe. Ei ranska sen enempää kuin englantikaan.

Paikalliset palomiehet uiskenteli Seinessä, kiipesi
välillä sillalle ja hyppi takaisin jokeen. Melkoisia show-miehiä.

Minä pelästyin. Pelästyin niin, että tuli melkein itku. Vähän ehkä tulikin. Vaikka tavallaan tiesin, ettei tämä verta naamansa eri aukoista tihkuva mies aio lyödä, olin silti ajettu nurkkaan. Mielessä pyöri itsekeskeinen ajatus siitä, että miksi MINUN Pariisissani voi käydä näin. Että tätäkö tämä nyt on ja isosti perkele.

Tilanne laukesi sillä, että muutama paikallinen riensi avuksemme ja kehotti kipittämään pois paikalta. Asunnoton mies jäi koirineen – joita niitäkin ehdin pelätä – noitumaan ja uhoamaan rikkinäisellä äänellään. Seuraavana päivänä säikyin ihmisiä. Suljin mm. oven talonmieheksi myöhemmin paljastuneen miehen naaman edestä, koska pelkäsin tämän tulevan perässä rappukäytävään tekemään ties mitä.

 

Pantheonissa on monen ranskalais-
suuruuden viimeinen leposija.

Hävetti. Tuntui typerältä ja väärältä olla varuillaan. Turvallisuuden tunteen kadottaminen on ahdistava asia. On eri asia katsoa pikkuisen normaalia tarkemmin lompakon perään metrossa, kuin kohdella jokaista ihmistä potentiaalisena hyökkääjänä.
Asiaa vähän mietittyäni tulin kuitenkin tolkkuihini ja asia hävisi mielestä. Kyse oli vain huonosta tuurista. Ja jos kaikkien Pariisin käyntieni yhteenlaskettu ”uhkatilanteiden” määrä on noin kaksi, ei se vielä kovin suuri luku ole.

Pieni pelästyminen muistutti kuitenkin siitä, että maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka elävät oikeasti vaarallisissa olosuhteissa. Tilanteissa, joissa sota riepottelee, taudit jylläävät ja ruoka ei riitä. Kuinka kermaperseeksi sitä voi itsensä tunteakaan tajutessaan pelästyneensä vähän korotettua ääntä kyyneliin asti…

Puistossa oli ilmainen wifi ja mukava maisema Notre Damelle.