Mikään ei lie niin ”voimaannuttavaa”
kuin istahtaa pitkällä lennolla penkkiin ja huomata kuinka viereen taapertaa
pikkuisen liian humalainen, tungettelevan puhelias ja muultakin kuin vanhalta
viinalta tuoksahtava miehenköriläs. Mies siksi, että naisissa nämä kolme
tekijää ovat vain harvoin yhtaikaisesti vallalla. Lisäksi nainen ymmärtää
yleensä yhdestä pyynnöstä hiljetä kun taas mies ottaa vastarinnan haasteena.
Tuollaisen vierustoveri-lottovoiton
äärellä sitä tekisi mieli nousta ylös ja karjaista alkukantainen Aargh siitäkin
huolimatta, ettei siitä mitään hyötyä ole.Ensimmäisen ”mistäsh she neitokainen noin tasaisen rusketuksen on saanut”-kysymyksen myötä sitä tuntee kuinka oma kroppa on valmis väkivallan töihin. Mielikuvissa mies lentää jo sarjakuvamaisessa kaaressa ulos koneesta.
Oikeasti ei lennä minnekään muualle kuin kohteeseen, eikä hiljene hetkeksikään. Ensimmäisistä sanoista aavistaa jo jatkon. On selvää, ettei puhe rantaudu koskaan oikeille urille. Tällä lennolla ei jutustella matkakohteen nähtävyyksistä ja vallitsevista sääolosuhteista.
Kohta mies kysyy löytyykö
kropasta rusketusrajoja lainkaan. Näin vaikka olisit paiseiden peittämä, vessalta
haiseva, silmäpuoli akan-ketale. Monologimuotoinen jutustelu pyörii koko matkan
navan ja viinan ympärillä.
Muistan yhdenkin
nuoruuden Rhodoksen lennon, jonka aikana yritin sinnikkäästi lamaannuttaa
humalaisen herrahenkilön puhetulvan kääntämällä pään vastakkaiseen suuntaan. Lopputulemana
niska oli jäkissä viikon päivät ja korvissa kaikuivat miehen syljen siivittämät
”tsai-jai-jai” -huudahdukset.
Toinen omalla tavallaan
hankala matkakumppani on nappien voimalla untenmailla matkustava reissaaja. Pitkällä
lennolla ehdit kehittyä jo melkoiseksi akrobaatiksi kiipeillessäsi
vierustoverin yli vessaan. Ja matkustamiseenhan pätee aina se iloinen seikka,
että mitä mahdottomampaa vessaan pääsy on, sitä tiheämpään kyseistä
hotellihelpotusta kaipaat.
Perinteisen lentopelon
sijaan podenkin vierustoverin pelkoa. Ne hetket, kun matkustamossa kajahtaa ”boarding
completed” –ja vieruspaikka on yhä tyhjä, ovat tatuoituneet mieleeni varsin
kauniina tuokiokuvina.
Lapsena lentäminen oli
tosin aina kivaa. Vaikka viereen olisi istahtanut Halloweenin Michael Myers, olisin pidätellyt ilon kiljahdusta
renkaiden irrotessa kiitotien pinnasta. Sittemmin olen alkanut kaivata
teleportaatiota. Hervoton humina, kaikkialle ulottuva ahtauden tunne ja mauttomien
aterioiden miniatyyrisyöminen eivät vain jotenkin kuulu suosikkitouhuihini.
Viime viikolla otin
kuitenkin lento-leipääntymisestäni kunnon niskalenkin. Pyrähdin kahdeksan
päivän Burman reissulla seitsemän kertaa taivaan kannella. Ensimmäisen sisämaan
lennon alkumetreillä katselin vähän huolestuneena kentällä vilistävää
villikoirakatrasta, mutta viimeistä potkurikoneen vähän huteraa laskeutumista
en edes noteerannut.
Niinhän se nimittäin on,
että kaikkeen tottuu paitsi puukkoon selässä – siihenkin jos makaa vatsallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti