Pyhiinvaellusmatka Tampereelle

 

Tartuin joskus yläasteikäisenä Andy Warholista kertovaan Poppismi-teokseen ja muistan yhä sen humahduksen, joka päässä kävi. Tunne siitä, että tässä on jotain enemmän kuin miltä ensi silmäyksellä näyttää, oli pyörryttävän voimakas. Muistan kuinka warholismia sykkivään sydämeeni sattui silloisen poikakaverini askartelema sarkastinen ”pop cornia” –rintanappi.

Sara Hildénin -taidemuseo tarjoaa mukavan monipuolisen kattauksen Warholia. Ainahan sitä tosin jää tärkeäksi kokemansa taiteilijan näyttelystä sellainen olo, että enempikin saisi olla. Joskus käsitettä tarpeeksi ei nimittäin voi mitenkään täyttää.

Muistan, kuinka vuonna ”kivi ja miekka” tarjolla olisi ollut, jos ei nyt tarpeeksi, niin ainakin reippaasti. Olin kielikurssilla Englannin Eastbournessa, josta pistäydyimme viikonloppureissulle Pariisiin. Bussimme kaarsi Popidoukeskuksen ohi matkaoppaan suoltaessa ”tässä on tämä ja tuossa on tuo”-litaniaa. Rakennuksen seiniä koristivat valtavat Andy Warholin retrospektiivistä kertovat julisteet. Sydämeni juoksi jo näyttelyyn, vaikka fyysisesti olin yhä bussissa.
Aikataulu oli kuitenkin kuulemma niin tiukka, ettei minua voinut näyttelyyn päästää. Ei vaikka kuinka asiaa EF:n opettajalta kinusin. Suu vähän norsun sillä istuin sitten Eiffelin juurella ja mietin, että pitäisikö karata.
En karannut. Pariisi tuntui tuolloin pelottavan isolta kaupungilta, joten en uskaltanut. Sitä sanotaan usein, että ”kaikkea sitä ihminen tekee taiteen vuoksi.” Minä en ihan kaikkea tehnyt.

Myöhemmin asuessani Pariisissa otin kyllä tuon Warhol-vajeen takaisin. Tarkistin joka viikko Paris copesta josko jossain olisi edes yksi uusi Warhol näytillä. Usein oli. Kerrankin taisin viipyä yhden Warholin kukkakimppu-teoksen äärellä miltei tunnin. Itkukin taisi tulla. Jos käyttäisin blogissani hymiöitä, riipustaisin niitä nyt tähän ilmentämään nuorempaa itseäni kohtaan tuntemaani herttaista rakkautta.

Tuosta Sara Hildénin -näyttelystä vielä sen verran, että videopätkät factory-kävijöistä ovat hypnotisoivia. Ihmisen ja kameran kahdenkeskisessä hetkessä on jotain varsin koskettavaa. Ne kuvatuista, jotka pitävät sinnikkäästi yllä rooliaan, kuten esimerkiksi Lou Reed ja Bob Dylan, vaikuttavat tavoittelemansa mystisen imagon sijaan kovin muovisilta.

 

Hieno fiilis tuli myös siitä, kun huomasin näyttelykävijöiden heijastuvan seinille ripustettujen töiden pinnasta. Lasitettujen taulujen kautta raja Warholin ja minun välillä hämärtyi. Minä kuljin sähkötuolin editse ja katselin pää kallellaan ja silmät säihkyen Mick Jaggereita.

On se Warhol vaan vieläkin – noin 25 rakkausvuoden jälkeen – ihana.

 

 

ANDY WARHOL - An American Story Sara Hildénin –taidemuseossa 8.3. - 28.5.2014