Kolumni keskisuomalaisessa 21.2.2014
Matkasin loppukesästä ystäväni kanssa Tampereelta Helsinkiin. Tarkoitus oli jatkaa sieltä edelleen Tallinnaan Helsingissä odottavien lisäjoukkojen kanssa. Fiilis oli hyvä. Aurinkokin paistoi ja naisia nauratti.
Sitten hymy hyytyi. Kellon viisarit juoksivat eteenpäin, mutta pendoliino ei liikahtanut mihinkään. Ei juossut, ei kävellyt, ei edes hiipinyt. Kohta kuulutettiin, että meillä on tässä pikkuisen ongelmia, mutta matka jatkuu kyllä jossain vaiheessa. Kuulutuksessa ei sanottu, että tavalla tai toiselle, junalla tai bussilla, myöhemmin tai ei koskaan, mutta minä ja ystäväni ymmärsimme yskän. Tässä ollaan ei muuta voida.
Alkoi kahden naisen performanssi, johon kuului hätäistä pälyilyä ulos ikkunasta ja älypuhelimen holtitonta selaamista vaihtoehtoisten yhteyksien etsimiseksi. Välistä noustiin ylös, taivasteltiin ja lyötiin kättä yhteen, toistettiin ”Mä niiiiin arvasin tän”- lausetta ja myytiin maata polkuhintaan.
Kaavut repäistiin kahtia ja hiuksiin siroteltiin tuhkaa. Kirosanoja syydimme kuin pahimmat merimiehet ja VR haukuttiin kovaäänisesti. Välillä kiukuttelimme vähän toisillemmekin. Ei sentään syytelty, mutta maalailtiin kauhukuvia siitä kuinka vilkutamme rannalla kaverien seilatessa Tallinnan aalloilla.
Jossain välissä keksin, että aseman kauimmaiselta raiteelta lähtee viiden minuutin päästä toinen juna Helsinkiin. "Ei me siihen ehditä", kaveri torppasi ajatuksen. Yllyin pukuhuoneista tuttuun ”Me pystytään kyllä siihen” –puheen, jonka johdosta ystäväni kimmahti penkistä. Sitten juostiin junan eteiseen.
– Jumalauta meiät on lukittu tänne, kajahti kahdesta suusta kun tajusimme ovet lukituiksi.
Sitten puhuttiin jo vääryydestä, ihmisarvon loukkaamisesta ja ties mistä.
Koko draaman ajan, joka ajallisesti vei viitisen minuuttia, kaikki muut vaunun matkustajat istuivat kiltisti paikoillaan. Joku katsoi ehkä pikkuisen huolissaan kelloa, mutta kukaan muu ei juossut ovelta toiselle ja suunnitellut ikkunan rikkomista hätätapausta varten ikkunaan kiinnitetyllä minivasaralla.
– Tämä jos mikä on hätätapaus, ystäväni totesi ja katsoi vasaraa.
Sitten juna nytkähti liikkeelle. Elämä ei ollutkaan ohi.
Junan puksutellessa etelään, me hiippailimme ravintolavaunuun. Emme kehdanneet jäädä vaunuun, jossa olimme aiheuttaneet kaiketi pikkuisen pahennusta teatraalisella veuhkaamisellamme. Oluen ääressä putsasimme tuhkat hiuksistamme ja rauhoittelimme villisti hakkaavia sydämiämme.
Jälkikäteen jäin miettimään, kuinka usein olenkaan puinut nyrkkiäni VR:lle ja kiukutellut kuin pahainen kakara. Kokonaismatkamäärään suhteutettuna VR on kuitenkin pettänyt minut perin harvoin. Tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat itse asiassa Euroopan tyytyväisimpiä junamatkailijoita.
Suomessa vuosikymmen sitten vieraillut englantilainen tuttavanikin jaksoi toistuvasti hämmästellä sitä, kuinka täällä junat kulkevat ajallaan ja lähtevät ennalta ilmoitetuilta raiteilta. Vessatkin toimivat aina niin kuin junan vessat toimivat.
Seuraavalla kerralla kun tarkoitus on ehtiä johonkin tärkeään juttuun aioin kuitenkin suunnata pääkallopaikalle vähän löyhemmällä kuin 30 minuutin joustoaikataululla. Pikaraivareiden otto ei näet ole voimauttava tunne eikä jatkuva pelko persiissä tee matkustamisesta yhtään hauskempaa kokemusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti