Cry me a river

Kävin eilen Tampereen Teatterissa katsomassa Les miserables -musikaalin. Hieno oli, vaikka yhdeltä laulajalta L- ja S-kirjainten ääntäminen ei mielestäni oikein luontunutkaan. Pienen harjoittelun jälkeen seuralaisteni huulilta Les Miserables -nimi sen sijaan pärähti melkein autenttisesti.

Kyynelehdittyäni useaan otteeseen esityksen aikana kohtasin lopuksi taas sen teatteriesitysten itkuisimman kohdan. Nimittäin sen kun upean esityksen jälkeen näyttelijät tulevat lavalle kumartelemaan ja heidän silmissään kiiltävät kyyneleet. Ihan äkkiseltään ei tule mieleen toista yhtä tukehduttavan liikuttavaa teatteri-asiaa. Hetkessä kulttuurinautinto yhdistyy tekijöiden onneen tavalla jossa sivistyneiden pikkukyynelten lähes huomaamaton lirauttelu on vain harhaista kuvitelmaa. Jos johonkin Cry me a river -tokaisu sopii, niin tuohon hetkeen.

Samoin tuntevan kaverini kanssa mietimme esityksen jälkeen, että tilanteesta tekee kaksinverrain kamalamman se, että kun oma liikutus on näin päässyt huippuunsa, saliin rävähtävät yhtäkkiä valot päälle. Siinä sitten istut kyyneleet valuen ja yrität parhaasi mukaan estää suuta vääntymästä sellaiseen mutruiseen itkuirvistykseen, jossa kukaan ei näytä kovin edustavalta.
Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että ihminen, joka näyttää valokuvauksellisen kauniilta itkiessään, on jollain tapaa kummajainen... tai hän ei oikeasti itke.

Les Miserablesin lavasteita.