Kapina koneita vastaan



Tanssijat Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles ja muusikko Anne-Mari Kivimäki käyvät ”Naisia ja laukkuja” tanssikoreografiassa läpi 1900-luvun alussa eläneiden naisten elämää. En jäänyt esityksen jälkeen miettimään niinkään näkemääni huikeaa tanssia, vaan laukkuja. Sitä miten outoa on, että laukusta on tullut osa identiteettiäni.

 

Muistan kuinka vielä 18-vuotiaana sitä vaellettiin huolettomasti baarista toiseen mukana vain tupakka-aski, jonka muovisuojan alle oli sujautettu käytettävissä oleva rahanto.

Oi noita aikoja. Nykyisin en lähde edes ruokakauppaan pelkän lompakon kanssa. Mukana on aina jonkin sortin laukku ja sen epämääräisen tarpeellinen sisältö. Käden ulottuvilla pitää aina olla muun muassa puhelin, nenäliina, hammastikkuja, huulirasvaa, yskänpastilleja ja kyniä. Miten ihmeessä minusta tuli tällainen Kassi-Alma.

Myönnytyksenä itselleni sanottakoon, että nuoruuteni 90-luvulla ei ollut esimerkiksi kännykkää, ei tarvetta sanelunauhuriin (ikään kuin sitä ruokakaupassa joskus tarvitsisin) tai päällekkäisiä työrupeamia, joiden järjestely vaatii jatkuvaa almanakan mukana kantamista. Mutta silti. Dokumenttiohjaaja Petri Luukkainen luopui kaikesta omaisuudestaan Tavarataivas-dokumenttiaan varten ja minä kannan pelkässä käsilaukussani puolta maailmaa.

Välillä tuntuu, että ilman puhelintani en osaisi edes hengittää. Sen kotiin unohtaminen on vähän, kuin jos unohtaisi vasemman jalkansa tuulikaappiin.

Syvästä addiktiostani huolimatta on kuitenkin olemassa yksi homma, jossa jätän luurittimen kotiin. Aloitin nimittäin viime kesänä juoksuharrastuksen ja huomasin, että takintaskussa tai juoksuhousujen persauksissa kiikkuva puhelin ei paranna juoksusuoritusta.

Pimputtimen sydämetöntä hylkäystä siivittivät toki mietteet siitä, että mitä teen jos joudun pulaan. Miten saan apua? Huutamallako? Niinpä niin. Kuinka kone- ja kontaktiriippuvainen sitä ihmisestä on voinutkaan tulla. Ja ihan näin vain salakavalasti. Kyllä kai sitä muutama ihminen jäi henkiin ennen kännyköiden maailmanvalloitustakin. Jotkut onnistuivat elämään jopa 1900-luvun alkupuolella. Ja seilasinhan minä itsekin 90-luvulla pitkin Eurooppaa pitämällä kotiväkeen yhteyttä postikorttien välityksellä.

Tästä tosiasioiden realistisesta hahmottamisesta innostuneena päätin siis valloittaa metsätiet karhuja, himomurhaajia ja räjähtäviä akillesjänteitä uhmaten. Ja sanottakoon, että se on kuulkaas melko vapauttava tunne, kun kukaan ei yhtäkkiä saakaan sinua kiinni. Suosittelen kokeilemaan. Kotioloissa tosin käyn yhä postilaatikollakin puhelin taskussa – eihän sitä nyt pidä ihan hullun vapaaksi ryhtyä.

Tanssijat Reetta-Kaisa Iles (edessä) ja Johanna Elovaara Naisia ja laukkuja -esityksessä Folklandialla 11.1.2013.