Epäisänmaallista tanhuilua

 

Osallistuin tuossa reilu viikko sitten kansanmusiikki ja –tanssi risteily Folklandialle. Laiva oli lastattu hämmentävän innostuneista ihmisistä. 3000 matkustajaa, joista tuhat esiintyjää. Loput parituhatta oli sekin varustautunut soittimin, pirtanauhoin ja jos jonkinlaisin hilavitkuttimin.

Olen itse sitä ikäluokkaa, jonka nuoruudessa kansanmusa innostuksen tunnustaminen olisi ollut sosiaalinen itsemurha. Yllättävää kyllä vain pari vuotta itseäni nuoremmat kykenivät jo tarttumaan kanteleeseen yms. perinnesoittimiin ilman kivityskuolemaa.

Nuoruusvuosieni takia suhtaudun kuitenkin yhä vähän vinksahtaneesti kansantanhuiluun. Hämmästyn nuorista, jotka intoilevat keppiristi-tanssista ja vetävät vapaaehtoisesti päälleen tanhukledjut.

Kansantansseilua seuratessani mieleen tuli väkisinkin, että tämä on varsin ei-suomalaista meininkiä, vaikka kuinka onkin nimenomaan sitä kansanperinnettä. Ihmeellistä hymyilyä, intoilua ja positiivista asennetta. Missä on melankolinen murjotus, ahdistuneisuus ja syvät humalatilat?

Reissusta jäi hyvä maku, mutta kotiin päästyäni ajattelin kuitenkin, että nyt täytyy kuunnella jotain bläkkismusaa ja vääntää naamaa norsun sille, jotta tasapaino sielussa säilyy.

 

Trollfolk soitti Folklandialla punk-henkistä perinnemusiikkia. Se sai käsitykseni kansanmusiikista muuttumaan kovasti parempaan päin.