Naamat: "pettymyksen" kautta voittoon

Taisi olla ihan ensimmäinen kerta kun sain navetasta istumapaikan. Huimaa. Kitaran varressa Yari.

 

On lauantai. Kävelen hiekkatietä kohti Naamoja. Askelta painaa vähän eilinen Naamailu ja iltakähmyssä kylmettynyt kroppa. Nyt kuitenkin on melkein lämmin ja jo kaukaa kuuluu Kari, jonka päälle krokotiilimies laulaa astetta karheampaa versiota.Tuntuu hyvältä. Tästä se alkaa taas. Mutta sitten. Lavalla ei näykään krokotiiliasua. "Mitä ihmettä", parkaisen. Jos asu ei ole palanut helvetin liekeissä tai muuttunut säteileväksi, sen pitää olla paikalla.Toinen hämmennys tapahtuu nakufutiksen parissa. "Mitä ihmettä", parkaisen taas. Yläkenttää eivät koristakaan alastomat ihmisvartalot vaan telttaleiri. Jalitsun pelaajat ovat siirtyneet muualle. Repäisen kaapuni ja sirottelen tuhkaa hiuksiini. Eikö mihinkään voi enää luottaa!

 



Club Old Farts ja sentään jokunen eläinasukin.

Ihmismieli on kummallinen. Sitä kaipaa uusia asioita, yllättäviä käänteitä ja raikasta tuuletusta, mutta samalla joihinkin rakkaisiin juttuihin suhtautuu ylisuojelevasti ja konservatiivisesti. Että älkää nyt menkö muuttamaan mitään, koska minä haluan solahtaa samaan vaaleanpunaiseen huttuuni vuosi toisensa perään.

Oikeasti tapahtumat, tapaamiset ja ilmiöt soljuvat elinkaarellaan eteenpäin samalla tapaa kuin puhuttavat kieletkin. Jos ne eivät uudistu, ne kuolevat pois - Tai ainakin kivettyvät fossiileiksi.

 



Tärkeintä Naamoilla ovat hyvät tyypit. Sorry, että tämä kuva tuli tuohon fossiili-sanan alle.



Ehkä vähän liioitellut "alkukriisini" jälkeen löysin taas Naamani. Sen sellaisen juhlan, jossa hymyilyttää silloinkin kun ei ole oikein mitään hymyiltävää. Club Old Farts on edelleen mielestäni kuningas, vaikka krokotiiliasu olikin muuttunut disco-farkkuiluun. Navetassa oli taas liian kiinnostavia esiintyjiä kapasiteettiin nähden. Ihmisillä oli kummallisia asuja ja asusteita. Aika juoksi siivillä ja pirullinen juomapeli vei jälleen rahani.

 

Kritiikin sananen

Joku miespuolinen naamailija kritisoi kovaan ääneen anniskelualueen vessojen vieressä olevaa valokuvaustaulua. Kenenkään kiikut eivät kuulemma ole yhtä alhaalla kuin kuvan aukko. Tämä kertonee kuitenkin ennen kaikkea nuoren miehen mielikuvituksesta, joten kyseiseen kritiikkiin en yhdy.  Ohessa kuitenkin muutama valituksen sana. Niitäkin on nimittäin laitettava, ettei luontainen taipumukseni ylisanoihin tekisi tästä taas hehkutusmaratonia.

1. Ruokapuoli koki tänä vuonna notkahduksen, sillä pita-leipä lusikallisella täytettä ei tee ihmistä kylläiseksi.

 

Ja kas. En keksinytkään kuin yhden valituksen..

PS. Toivon todella, että se yksi käsiensä tutinasta huolissaan ollut sairaanhoitaja, ymmärsi ottaa maanantaiksi saikkua.