TAUDINKUVAN JATKOHOITOA

Sami Liuhto ja Mikael Öhman

 

Kannattaa katsoa televisiota päissään, kun baarissa on Happy Hour. Kun naiset on valmiina toimintaan, olla se jolle ei tuoda tuoppia pöytään. Mutta minkäs teet se on tämä köyhyys, on ryypättävä kakkoskaljaa kotona. Lähdettävä ihmisten sekaan vasta puolilta öin, juotava tiskillä kaikkensa unohtaneena.

(Sami Liuhdon Taudinkuva: Happy Hour)

 

Sain Sami Liuhdon taudinkuvan Havaintoasema Tornio Liakka kuunteluuni jo joskus keväällä. Koska olin varsin innoissani yhtyeen esikoisesta, ajatuksenani oli kuunnella levy huolella ja sanoa siitä sitten rehellinen mielipide. Tuota ajatusta olen vaalinut sydämessäni nyt kuukausi kaupalla. Välillä se tuntuu pistona kylkiluiden välissä ja toisinaan kylmänä hikenä. Useimmiten valtavana hämmennyksen tunteena – tunne ei johdu levystä vaan aikataulustani, jonka perässä kirmaan kuin kolmejalkainen karitsa.

Mutta siis. Tänään päätin tarttua Sami Liuhtoa sarvista. Ennen levyn sisältöön sukeltamista, tein tällaisen luonnehdinnan yhtyeestä:

Sami Liuhdon taudinkuva on kuin se hyvin taiteellinen serkku, joka asuu toisella puolella Suomea ja jonka kanssa vietät vain harvoin aikaa. Aluksi serkku vaikuttaa aina pikkuisen umpimieliseltä ja ujolta, mutta kahden kesken sitä lopulta ymmärtää tämän olevan jotain ihan muuta ja kaikkea: Yhdistelmä syvää runoilijaa, mielenterveyskuntoutujaa, showmiestä, suurta valloittajaa ja älykköä. Serkun päähän sopii yhtä hyvin narrin kuin papinkin hattu – Useimmiten molemmat yhtä aikaa.

Serkku on valtaosan aikaa äärimmäisen kiehtova, mutta jos vietät viikon hänen kanssaan suvun mökillä, huomaat jo muutaman päivän jälkeen piiloutuvasi välillä ulkohuussiin saadaksesi hetken rauhan. Olet hämmentynyt siitä kuinka välillä haluat kaikkien ymmärtävän tämän serkuksesi ja toisinaan vannoisit vaikka itsensä jumalan edessä, ettet ole miestä missään aikaisemmin nähnyt.

Mökkiviikon jälkeen kaipaat häntä kotimatkalla syvästi ja kipeästi. Samaan aikaan tiedät, että ensikerralla serkku kutsuu sinua taas aluksi ihan väärällä nimellä, koska on unohtanut sen oikean.

Kuten sanottua, olin kohtalaisen innoissani taudinkuvan ensilevystä. Jos yksi on hyvä, kaksi harvoin on. Siksi lähestyin yhtyeen toista levyä epäröiden ja harkiten. Kun ilmaan kajahti Jacques Brelin Amsterdam, olin jo valmis ristiinnaulitsemaan koko poppoon ja ennen kaikkea Mikael Öhmanin. Että mitä helvettiä.

 

Brel (kuvassa) on jumalainen ja hänen kiihkoisan vimmainen Amsterdaminsa sellainen, ettei sen syvyyteen moni yllä. Näin ollen en ymmärtänyt Öhmanin laiskaa Amsterdamia. En sen asemaa levyllä, sen ponnettomuutta tai utuista maailmankuvaa. Ellei sen sitten juuri ole tarkoituskin olla kalpea varjo esikuvastaan: Kapakoiden ja merimiesten pariin vievä kappale, jonka punainen lanka ei ole enää vimma vaan pikemminkin depressiivisyys.

Oli miten oli, tämän äänitysteknillisesti toki ihan mielenkiintoisen kappaleen (jonka yli joka kuuntelukerralla ärtyneenä pomppaan) jälkeen päästään asiaan. Hallituskadulla-kipaleen jälkeen olen jälleen myytyä naista ja muutaman kuuntelukerran jälkeen valmis julistamaan levyn esikoistaan jäntevämmäksi, pidemmälle harkituksi ja kiinnostavammaksi.

 

Öhmanin vaivattomalta tuntuvat sävellykset toimivat tasapainottavana pohjana Liuhdon raskaan tahmaisille sanoille. Ilman kepeän hyppelevää folktunnelmaa sanoista jäisi raskas olo. Öhman puristaa sitruuna sinne minne sitä eniten kaivataan tai missä se parhaiten kirvelee. Mielestäni Happy Hour –tematiikan yhdistäminen musiikkiin, joka esitetään kulkusin koristelluissa kengissä on juuri sopivalla tavalla outoa.

 https://www.youtube.com/watch?v=YxMxdM1eYHc

 

Levyn hienompiin hetkiin lukeutuu Outi-Illuusia Liljan esittämä Miehen muotoinen reikä. Kappale ei ole ehkä levyn paras, mutta sen asema ja tunnelma on täydellinen.

Jos kappaleen olisi laulanut mies, olisin sytyttänyt jo rintaliivini tuleen tai ainakin sirotellut tuhkaa hiuksiini. Naisen esittämänä sanat: ”Kello on aamu kuus. Yhä sä selität. On naisen asema huono, juu. Lopuksi äidistäsi pillität. Ja sä panet levariin Ultra Bran, tajuan tehneeni virheen, saan vain puhetta sulta ainiaan” ovat humoristisia, kepeitä ja hauskalla tavalla naisenergiaa kumpuavia.
Ymmärrän toki asetelman typeryyden ja pöyristävyyden. Miksi nämä sanat ovat miehen suusta kuultuina sovinistisia, mutta naisen miehelle lausumina pelkästään ”Go girl” –huutoja minussa synnyttäviä.
Painan pääni vähän häpeissäni ja pyydän anteeksi pehmeiltä miehiltä. Samalla ymmärrän myös tekstin syntyneen Liuhdon, ei esittäjänsä kynästä, jolloin minua on ehkä viety 6-0.

https://www.youtube.com/watch?v=SUNEW8phK9w


Kokonaisuuden kannalta Miehen muotoinen reikä osuu hienosti hetkeen, jossa ilma alkaa käydä raskaaksi. Mies on vajonnut ”kusenvärisen kaupungin apatiaan”, saanut pakit 35 naiselta ja kitannut kakkoskaljaa kotona. Kuulija kaipaa tuuletusta, joka keventää ajatukset ja jonka jälleen voi taas surutta sukeltaa mielen mustiin meriin. Vaikka Miehen muotoinen reikä jatkaa aiempien kappaleiden teemaa, on se kokonaisuutena puhdistava ja raikas.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että Havaintoasema Tornio Liakka on uskollinen ensimmäisen levylle. Siinä toistuvat pohdinnat itseydestä ja ulkopuolisuudesta. Alkoholia juodaan ja arki roikkuu mustina pilvinä vähän kattoa korkeammalla. 47-vuotias eläkeläinen, joka kantaa kaljalootaa kynnyksen yli kuin uutta morsiantaan on yhtä kaukana seksikkäästä rentusta kuin pakastettu kalapuikko päivän saaliista.

Synkkyys sisältää kuitenkin niin paljon sarkasmia, huumoria, itseironiaa ja veijarimaisia säveliä, että lopputulema on pikemminkin kepeä kuin synkkä. Tätä en olisi kuvitellut levystä sanovani. Ehkä se vaati puolivuotisen kuuntelun kristallisoituakseen.

Ymmärrän, että Taudinkuva jättää outoudellaan monet kylmäksi. Minut se kuitenkin hypnotisoi. Liuhto tiputtelee lakonisesti ja ponnettomasti tekstejään. Silloinkin kun hän tuo ilmaisuunsa voimaa ja innokkuutta, kuultaa takaa se eläkeläinen joka kantaa sitä kaljalootaa. Että kalja on hyvää ja siinä mielessä innostavaa, mutta samanlaista se pohjimmiltaan on kuin eilen ja huomennakin.

Tylyn uupunut luenta toimii tilanteessa, jossa teksti ei ole koskaan sitä mitä odotat. Ja juuri kun luulit jo tietäväsi kappaleet ulkoa, hymyilet kierosti sanoille, joita et aiemmin huomannut. Että tosiaan ”olen tullut tänne kuolemaan”.

Ja lopuksi vielä se mielestäni levyn paras biisi:

https://www.youtube.com/watch?v=cpzGbZLA2jA