Kyllä isompi on vaan parempi

Fákaselin hevosteatterissa äärimmäisen hellyttävät islannishevoset esiintyivät mm. paikallisten menninkäisten rinnalla.

Kävin viikon reissulla Jenkeissä ja Islannissa. Koska pressimatka oli osittain Icelandairin järjestämä ja hallinnoima, olivat lento-olosuhteeni myös sen mukaiset. Ihan ykkösluokkaan en sentään sijoittunut, mutta ihan siihen kylkeen. Icelandairilla Economy Comfort –luokassa matkustaja sijoittuu leveämmin perusriviin, sillä keskimmäinen tuoli on muunnettu pöydäksi.

Helsinki-Reykjavik, Reykjavik-Boston, Boston-Reykjavik ja Reykjavik-Helsinki –lennoistani kolme tosin sujui kahden tuolin rivissä ja vain yksi kolmosessa, mutta Economy Comfort –luokassakin on enemmän jalkatilaa kuin perus rivissä, joten eroa ykkösluokan istuimiin ei oikeastaan kauheasti ollut.
”Voi onnea”, oli ensimmäiset ajatukseni ymmärtäessäni, että mahdun 182-senttisen kroppani kanssa vaivattomasti koneeseen eivätkä kyynärpääni tunge väkisin kanssamatkustajien kylkiin.

Istuessani yksin kolmipaikkaisessa rivissä, takanani vastaavaa riviä kansoitti kolme matkustajaa. Näistä keskimmäinen kysyi nokkelana voisiko hän siirtyä riviä eteenpäin. (Näin minäkin olisin hänenä tehnyt.) Pahoitellen lentoemäntä kertoi kuitenkin, että koska kyse on astetta korkeammasta luokasta, siirto ei onnistu. 

Väsynyt mutta onnellinen matkaaja.

Sen sijaan, että olisin röyhistänyt rintaani, olin vähän nolona. Ennemminkin ”perse-auki-travellers” –luokkaan perinteisesti kuuluvana moiset etuoikeudet ovat minulle uusia ja siksi pikkuisen häpeällisiä juttuja – kuten suomalaiseen luonteenlaatuun niin osuvasti kuuluu…
 Siinä missä suomalainen vähättelee omaisuuttaan tai ulkonäköään kehujalleen on hän myös taipuvainen nolouden tunteisiin jos hänelle annetaan etuoikeuksia. Välistä tuntuu siltä, että olemme kansa, joka tuntee olonsa kotoisimmaksi seistessään nurkassa, puoliksi verhon takana. Voi toki olla, että tämä on vain minun ja minua edeltäneen sukupolven juttu. Ehkä nyky-suomalaiset osaavat jo olla vähän enemmän takki auki ja rinta rottingilla. Tiedä häntä.


Sielu ja ruumis lepäsivät Laugarvatn Fontana
 geothermisissä kylmyissä.



Sen verran matkastani vielä, että lentokentillä olin toki niin onnellinen erillisestä, jonottomasta lähtöselvityksestä, että olisin voinut vaikka kiljua innosta. Oikein raskaissa, jetlagisissa ja täyteen buukatuissa reissuissa onni piilee mutkattomuudessa ja asioiden saumattomassa sujuvuudessa.

Myös kenttien lounge-osastoilla jouduin pikkuisen toppuuttelemaan itseäni, etten olisi koko ajan hymyillyt onnesta soikeana ymmärtäessäni, että kaikki ruokapalat, juomat, lehdet, netit yms. ovat käytettävissäni. Että: ”tämä kaikki minulle. Miten ehdin ja jaksan syödä/juoda tämän kaiken, sillä kaikkeahan täytyy tietenkin maistaa…”

 

Varsin kovasti erilaisista seinämaalauksista diggaavana olin aika innoissani Reykjavikin seinistä. Tuntui, että loistokkaita maalauksia löytyi ihan kaikkialta.