Autoilijan periviholliset

Keskisuomalaisessa 27.2.2015

 

J.Karjalainen laulaa pyhästä vihasta ja suuresta rakkaudesta. Siitä, että ”liput liehuu ja ihmiset riehuu ja joo mä kaiken nään”. Nähdäkseni autoiluun liittyy hämmästyttävän suuri määrä näitä tällaisia pyhän vihan kohteita.

Perinteisesti autoja sivuavassa jutustelussa katsastusinsinöörit, parkkipirkot, automekaanikot ja -kauppiaat ovat toinen toistaan kierompia ja ihmisvihamielisempiä tyyppejä. Hahmoja, joilla on jotain meitä vastaan ja agendanaan henkinen nujertamisemme.

 

Noin sadassa prosentissa parkkipirkko-tarinoista tuo paikoitusten ammattilainen on lätkäissyt lapun ikkunaan kohtuuttomalla hetkellä: juuri kun kuski on ostamassa raskaana olevalle vaimolleen vitamiineja, luovuttamassa verta aneemisille vauvoille tai keräämässä rahaa maailman rauhan hyväksi. Tekemässä siis asioita, joita nuo demoniset parkkipirkot eivät koskaan tee – hehän käyttävät vapaa-aikansakin toisten epätoivon hetkillä hekumointiin.

Korjaamon jannut taas ovat aina vaihtaneet autoon liudan jo alkujaankin ehjiä osia ilman, että havaittu vika olisi muuttunut miksikään. Ja jos vika on sattunut siinä sivussa korjaantumaan on se A) tapahtunut vahingossa, B) maksanut auton omistajalle suotuveneen verran tai C) korvaantunut toisella, vähintään yhtä kiusallisella vialla. Useimmiten kaikki kohdat A, B ja C ovat toteutuneet.

Autokauppiaat puolestaan pyytävät aina liikaa ja tarjoavat naurettavan vähän. Ja katsastusinsinöörit etsivät automme pohjasta mikroskoopilla sen yhden – ja tietenkin ainoan – pikkuisen ruosteisen kohdan.

Autovihamieliseen porukkaan kuuluvat lisäksi poliisit ja näiden ei-inhimilliset jatkeet eli peltipoliisit. Näistä jälkimmäisillä on enemmän inhimillisiä piirteitä.

 

Varsin sarkastisella Petri Nygårdin Poliisi on kiva –kappaleella on YouTubessa puolisen miljoonaa tykkääjää. Rehellisesti parkkipirkkoja hypettävällä ”Parkkipirkko on ystävä”-sivustolla tykkääjiä on 28. Enemmän taitaisi saada keväisten koirankakkaläjienkin rakastaja.

Tarinoihin hyvistä korjaajista, rehellisistä autokauppiaista, mukavista poliiseista ja reiluista insseistä törmää harvoin, vaikka valtaosa alan harjoittajista tällaisia onkin. Huono kokemus tulee kuitenkin jaettua seitsemälle, siinä missä hyvä kerrotaan vain kahdelle.

Mietin ilmeneekö moista demonisoimista muillakin elämän osa-alueille. En ole esimerkiksi koskaan kuullut muusikon haukkuvan pianon virittäjää saatanan ruumiillistumaksi tai golffarin rienaavan ratamestaria ääliöksi. Lääkärit toki ovat kansankielessä puoskareita ja remonttimiehet laiskoja. Kunnan työntekijöistä ja lapionvarsistakin on olemassa varsin vakiintunut mielleyhtymä.

Homman juju taitaa olla siinä, tunnemme pyhää vihaa niitä kohtaan, jotka hankaloittavat arkemme sujuvuutta. Jos vaikka personal trainer on vääränlainen, ei tämä johda hermojen menettämiseen vaan treenaajan vaihtamiseen. Harrastajan hermot ovat pidemmät kuin arki ahertajan.

 

Lopuksi vielä siitä syvästä rakkaudesta. Autoilun ihanat ihmiset ovat samoja kuin ne vihatut. Kun katsastaja antaa kotteroksi mieltämällesi autolle leiman, on hän maailman paras tyyppi. Korjaaja, joka poistaa vian halvalla suodattimen vaihdolla, on autotaivaan sankari. Poliisi, joka antaa sakkojen sijaan huomautuksen on herrasmiesten kuningas ja jos jossain olisi sellainen parkkipirkko, joka antaisi autoltaan myöhästyneelle viisi minuuttia armonaikaa, olisi hänkin maailman ihanin olento.

Totuus kuitenkin on, että rakkaus on katoavaista ja katsastusinsinöörille kasvaa sarvet päähän heti seuraavan leimattoman tapaamisen yhteydessä.