Ei se Arttu Wiskarin mökkitie

Autokolumni Keskisuomalaisessa 5.9.2014

Entinen poikaystäväni totesi kerran ajaessani tuttua mökkitietä, että tämä on ainoa tie jolla pelkään kyydissäsi. Arvelen miekkosen miettineen asiaa jo muutaman mutkan ajan ennen kuin päästi totuuden suustaan. Toivoi kaiketi tuonkaltaisen kommentin hidastavan vauhtia paremmin kuin varsinainen pyyntö matkanopeuden laskemisesta. Turhaa toivoi. Tunsin vain ylpeyttä siitä, että tunnen tuon varsin mutkaisen tien niin hyvin, että ajan sitä kuin joku Vatasen tai Grönholmin kaltainen rallimies.

Joidenkin teiden rytmin sitä vaan tuntee niin hyvin, että sakeahkon metsänkin läpi osaa katsoa tienmutkaan ja varmistaa onko vastaantulijoita vai ei. Vaikka vieruspenkillä näyttää siltä, että kuski ajaa sokkona, todellisuudessa tie on hahmotettu ihan hyvin. Näin sitä ainakin uskoo. Toki moinen navigointi ei poista sitä mahdollisuutta, etteikö mutkan takana  seikkailekin joku autoa pienempi törmäysvaara – vaikkapa söpö jäniksenpoika tai umpiviekas kettu, joka olemassaolollaan saa kuskin päätymään mökin sijaan ojaan.

Ajaessaan Jonkun muun tutulla mökkitiellä sitä aina ihmettelee kuskien vauhtia. Siinä missä sitä itse jarruttaa mutkaan ja alamäkeen, tiukassa kurvissa ohi kaahannut kuski katoaa edellä kuin se kuuluisa pieru Saharaan.

Alkukesästä kävin kurvailemassa pitkästä aikaa vanhalla mökkitielläni. Yllätyksekseni huomasin, että vuosikaudet poissa sen mutkista eivät ole poistaneet lihasmuistista tien koukeroita. Koin melkoista vauhdinhurmaa kaahatessani taas tiellä, jota olen sahannut sen tuhannen kertaa eri kokoonpanoissa ja mielentiloissa.

Elämäni alkupuoliskolla matka kului pääsääntöisesti vanhempieni kyydissä. Joskus harvoin kuskina oli vaarikin, mutta yhden ojakuperkeikan jälkeen meitä muksuja ei enää päästetty tämän kyytiin. Näin siitäkin huolimatta, että ”ihan hyvin minä ajan kunhan mummi kertoo pitääkö kääntyä ja kuinka jyrkästi”.

Myöhemmin revittelin tiellä pikku-Fiatillani ja kerran kesässä tuo parisenkymmentä kilometriä taivallettiin myös polkupyörillä. Syksyllä ei tosin koskaan ajettu takaisin, sillä silloin oli poimittavana satojen omenapuiden hedelmät, eikä aikaa moiseen huviajeluun riittänyt. Fillari palasi kaupunkiin peräkärryssä, omenalaatikoiden päälle köytettynä.

Tupsahtaessani melkein vahingossa tuolle vanhalle tielle tunsin oloni ylen onnelliseksi. Oli kuin olisin tullut kotiin; maisemiin, jotka osaan ulkoa ja tielle jonka kuopat tiedän kaikkine nimismiehen kiharoineen. Jos jokin maailmassa nimittäin pysyy samana, niin se on mökkitien kunto. Jos tie tykkää mutruilla ja kipristellä roudan takia, tekee se sitä mitä ilmeisimmin koko elämänsä ajan tiekunnostuksista piittaamatta.

Jokin mökkitiessä oli kuitenkin muuttunut. Ensinnäkin se, että sille kurvattuani päässäni alkoi ärsyttävästi soida Arttu Wiskarin samanniminen kappale. Tämä vähän pilasi fiilistelyä, mutta onnistuin sentään poistamaan korvamadon hoilaamalla päälle Hirsi-laulua, jota tapasin lauleskella mukulana takapenkiltä isin korvaan.

Toinen muuttunut asia oli se, että siihen kaikkein jyrkimpään mäkeen ei tarvinnut enää ottaa vauhtia. Auto jaksoi nyppylän ylös ihan itsekseen – ilman pyhää henkeä ja kuskattavien keveitä ajatuksia.