Älä tööttää tiikerille ja varo jakkiruuhkaa

Liikennemerkit ovat jotakuinkin samanlaisia kaikkialla maailmalla. Välillä sitä kuitenkin törmää paikallisiin erikoisuuksiin. Nepalin reissullani huomasin luonnonsuojelualueella tööttäyksen kieltäviä merkkejä. Niillä haluttiin taata rauha luonnonsuojelualueen elikoille ja jyrkässä tiemutkassa asuvalle paikalliselle.
Suomessa moisille merkeille ei olisi tarvetta, sillä meillä tööttäillään vain raivostuttaessa tai vaaranhetkellä. Nepalissa kuitenkin äänimerkkiä käytetään tiheään.

Välistä tuntui, että bussikuski tööttäili ihan vaan tarkistaakseen, että tööttö toimi. Ymmärsin nopeasti, että jos autossa ei ole toimivaa tööttöä, on se nepalilaisittain rikki. Niin rikki, että sillä ei voi ajaa. Kaikilla muilla varusteilla on paljon pienempi merkitys. Näin ainakin auton jousilla. Myös turvavyöt oli luokiteltu turhien kapistusten kategoriaan. Useassa istuimessa nimittäin roikkui turvavyön lukko-osa, mutta vyö oli leikattu pois parempaan käyttöön. Yhdessä autossa vöistä oli rakennettu edessä olevan istuimen selkänojaan käteviä juomapullotelineitä. Sillä onhan se nyt tärkeää juoda kuumassa ilma-alassa.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnista löytää osoitteesta:
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Älä-tööttää-tiikerille-ja-varo-jakkiruuhkaa/914178

Nakuna Romaniassa

Romaniasta jäi mieleen erityisesti ihastuttavat paikallismummot, hyvä, mutta varsin lihaisa ruoka, komeat maisemat ja ihanan leuto sää.

Selasin pari päivää sitten puhelimeni muistikirjaa, johon kirjoitan ideoita kolumni- ja blogiteksteiksi ja muita hajanaisia muistiinpanoja. Osa teksteistä hioutuu jo melkein valmiiksi, mutta saattaa silti hautautua puhelimen syövereihin ja jäädä siksi julkaisematta.

Puhelimessani oli Romaniassa viime keväänä kirjoittamani julkaisematon teksti. Ajattelin, että voisihan tuon joskus julkaistakin. Sitten avasin sähköpostini ja siellä odotti ensin tervehdysviesti yhdeltä Romanian reissun isännältä ja sitten toinen viesti, jossa oli kutsu Romanian suurlähetystöön Matkamessujen aikaan.

Yhteensattumat viittasivat mielestäni vahvasti siihen, että täytyyhän se teksti nyt sitten julkaista:

Vietin viikon Transilvanian rajalla, Felixin President Baile Felix -hotellissa

http://www.baile-felix.ro/en/. Käytännössä tosin olin siellä lähinnä yöaikaan, sillä päivät kiertelin lähiseudun nähtävyyksiä ja tein haastatteluja. Yhden päivistä vietin kuitenkin hotellilla. Ohjelmassa oli parantavissa vesissä köllimistä, sähkökylpyjä, turvehoitoja ja hierontaa.

En pidä itseäni kovin säikkynä alastomuuden suhteen. Uikkariton sekasauna oli luonnollinen osa lapsuuttani ja nuoruuttani. Bileetkin saattoivat helposti muuttua kimppasaunaksi, eikä se silti johtanut armottomiin orgioihin tai nurkissa kikattamiseen ­- Lähinnä vain löylyn heittoon ja hikoiluun.

Keskisuomalaiset ovat ilmeisesti kuitenkin astetta häveliäämpiä, sillä sekavuoroihin varustaudutaan täällä uikkarein ja ehdotus nakusaunasta on lähinnä tuhma vitsi.

Hotel President Baile Felixin lääkäriä
ei alaston naisvartalo hetkauttanut.

Romanian nakuilu oli hauskan luonnollista. Hoitaja ohjeisti, että riisu vaatteet tuohon ja pumppaa turvekylpyyn. Sitten suihkuun ja alasti vuoteelle makaamaan. Hoitaja kääri kuumaa hohkaavan kropan peittoihin hautumaan. Hauduttamisen jälkeen peitot auki ja hoitaja siveli rivakoin ottein koko alastoman kropan laventeliöljyllä. Vieressä makasi saman käsittelyn saanut reissukaveri ja touhun kruunasi paikalla tiheään käyvä laitoksen mieslääkäri. Alastomien naisvartaloiden sijaan häntä näytti ennen kaikkea kiinnostavan yhden hoitajan verenpaine. Sitä mittailtiin tiheään. Lääkäri tuskin olisi huomannut vaikka vartalooni olisi tatuoitu ihmisen pään kokoinen pentagrammi. (Ei muuten ole, mutta jokin muu samaa kokoluokkaa edustava tatuointi siitä kyllä löytyy).

 

Olin mielissäni tästä mutkattomuudesta. Sitten samaan mutakylpyhoitoon tuli pressireissumme ainoa mies. Ajattelin, että mitäpä tuosta. Tuskin saamme kumpikaan tilanteesta elinikäisiä traumoja. Ymmärsin kuitenkin hoitajien romaniankielisestä höpöttelystä toistuvan ”problema”-sanan.

Lopulta mies hoidokki ujutettiin kylpyyn jonkun takaoven kautta sillä aikaa kun meidät naiset oli siirretty näkyvistä pois viereiseen huoneeseen. Rajansa siis kaikella.  Näemmä myös Romaniassa.

Ja loppuun vielä Romaniassa kuultu vitsi:

”Kukko juoksi kanan perässä. Kana ajatteli, että jos jatkan pakoon juoksua kukko ajattelee, että olen tyhmä. Jos taas pysähdyn, tämä pitää minua huorana. Ehkä mä kompastun”.

 

paikallisia vampyyreja...

 

ihanan kumpuilevia maisemia

 

ihastuttavia maalaismajoja

 

komeaa arkkitehtuuria

 

Mistä ne Kapua rahat tulivat?

Vuosi 2016 oli Kapua vuosi, jona keräsin Nepaliin 7162,45 euroa. Yhteensä meidän Kapua-poppoo sai kokoon huikeat 115432.28 euroa. Aika huikeata sanon minä.


Mutta mistä muusta kuin selkänahasta on Mahlamäki-Kaistisen Kapuaminen tehty? Se on tehty suuresta joukosta ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella auttaneet minua hyväntekeväisyyspotin saavuttamisessa. Ihan se kaikista isoin joukko on yksittäiset ihmiset: perheenjäsenet, tutut, puoli tutut, tutun tutut ja ihan ventovieraat. Tukea tuli niin rahana, kirpparilahjoituksina kuin työpanoksenakin. Osalta jopa kaikissa näissä muodoissa. Iso kiitos ja kumarrus teille ihanille ihmisille.

Tässä Kapua-pottini koostumus:

Yksittäiset lahjoittajat 2818

Kapua-ukkojen myynti 650

Chilimyynti 155

Ravintolapäivät ja muu ruokamyynti 540

Kalenterimyynti 230

Kirppismyynti 1618,45

Tanssitapahtuman järjestäminen 261

JAO:n liiketelouden Li15g-ryhmän tapahtuma 140

Arpajaiset 600

Muuramen kunnan tuki 150

----------------------------------------

Yhteensä 7162.45 euroa

Yksittäisten ihmisten ohella kapuamistani on ollut tavalla tai toisella auttamassa iso joukko yrityksiä. Kiitos:

Höyry-galleria, Muuramen Syke, Vaajapörssi-kirpputori, Ritun puutarha, Jyväskylän Kesä, Muuramen kunta, Alive-kuntosali, Riihivuoren teatteri, #400 sportsgear, Harvia, Muurame Golf, Muuramen K-supermarket, Keski-Suomen Syöpäyhdistys, Komppa-Seppälän luomutila, Muuramen Nuorkauppakamari, Emalipuu, Kuntoportti, JAO, Keskisuomalainen, Kauneushoitola Chil, TI-LA2016, Jumppasali, Annival interior, Muuramen S-market, Loiskis lastenmusiikkiyhtye, Partioaitta ja Alive kuntosali.

Nimet ovat listassa ihan random-järjestyksessä, ensimmäisenä olevaa Höyry-galleriaa lukuun ottamatta. Höyryläiset Arto ja Ulla nimittäin ansaitsevat ison kiitoksen siitä, että he olivat mukana ideoimassa, myymässä ja tarjoamassa tiloja monenlaiseen Kapua-touhuun. <3

Iso tsemppari-kiitos kuuluu myös Hämäläisen Niinalle, jonka kanssa käyty ”rahankeruu-keskustelu” synnytti ideoita ja vahvisti jo kytemässä olleita ajatuksia. Kiitos ja kumarrus myös Niskasen Minnalle, joka ideoi ja toteutti opetustoimintaansa Kapua-keräyksen. Nepalilaiselle Bishwa Davidille kiitos kokkailusta ja hyvästä seurasta. Ja lopuksi vielä lento-halaukset lähtevät konkareilleni Minna Karhuselle ja Tanja Silfverille, Kapua-mama Suville ja kaikille ihanille Kapua Nepal ryhmän jäsenille.

Sanoin viime vuonna monta kertaa "Kapua-kiittää" ja sanon yhä. Kiitos.

Joustaminen liikenteessä on hölmöjen hommaa

Olin joulun alla liikenteessä turhankin ruuhkaiseksi yltyneessä keskustassa. Moni näytti ryntäilevän viimeisten lahjojen perässä ja osa metsästi marketin kalatiskiltä loppunutta kylmäsavulohta. Minä olin ihan vaan matkalla kahville kaverin kanssa – Melko leppoisalla mielellä siis ja ilman sen kummempaa kiirettä.

Ehkä tästä epäsuomalaisesta hyväntuulisuuden puuskasta johtuen menin tekemään liikenteen helmasynnin, eli olettamaan, että muutkin ovat leppoisia ja joustavia. Sillä eiväthän he ole. Eivät koskaan ja eivät varsinkaan joulun alla.

Loput tästä Keskisuomalaisen autot ja liikenne sivuilla tänään julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Joustaminen-liikenteessä-on-hölmöjen-hommaa/903817

Kauhunhetkiä

Tuttuni muutti taannoin nimeltä mainitsemattomasta kaupungista toiseen. Koska kavereita oli käytetty jo sen tuhannen kertaa muuttoapuna, palkkasi hän hommaa hoitamaan muuttofirman. Ja koska tämä on autokolumni, keskitytään autoon, ei siihen kuinka kätevästi laatikot ja huonekalut siirtyivät uuteen kohteeseen ja sen hissittömään yläkerran asuntoon.
Ystäväni siirtyi itsekin kamppeittensa kanssa samassa kyydissä kohdekaupunkiin. Keli oli reippaasti pakkasella, tie huolestuttavan liukas ja kyydissä painava lasti. Jotenkin 140 kilometrin tuntinopeus ei tuntunut ihan siltä minkä itse olisi mittariin valinnut. Välillä vaikutti siltä, että auto vähän haki ajolinjaa ja heittelehti. Ajoetäisyydet olivat sitä luokkaa, että äkkijarrutus painavalla lastilla aiheuttaisi vääjäämättömän ja ankaran keulakontaktin.

LOPUT TÄSTÄ KESKISUOMALAISEN KOLUMNISTA LÖYTYY OSOITTEESTA:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kauhunhetkiä/894646

.

Kuvasatoa Nepalin reissulta

Joku jo ehti kysyä, että "koska sä laitat niitä Nepalin-kuvia blogiisi". Vastaus on, että nyt.
Ohessa siis pieni setti kuvia isosta valikoimasta, jonka tosin koen näin jälkikäteen nyt jo vähän suppeaksi. Niin paljon enemmänkin olisi ollut kuvattavaa, mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä harvemmin tuli enää kaivettua kameraa esille.



Kathmandun Durbas square -alueella parveilee tuhansia puluja. Alueen lintuja ruokitaan pyhinä siivekkäinä.

Miehet valmistivat patjoja Kathmandun keskustassa. Ilma oli niin sakeana pölystä ja pakokaasusta, että oli pakko hengittää kankaan läpi. Oletettavasti tässä syntyneet patjat ja täkitkään eivät ole ihan raikkaimmasta päästä.

 

Ihania koululaisia meidän tutustumiskäynnillä Taksvärkin tukikohteeseen Kathmandussa.



Tässä asennetaan pikkusiskon korva-nenäkorua paremmin.

 

Sitten ollaankin jo kapuamassa. Joku kysyi, että oliko ne polut siellä Himalajalla sentään leveitä ja tasaisia. Juu, eivät olleet. Yleensä kapeita, vinoja ja usein vielä paljon epätasaisempia kuin tässä kuvassa. Tuntui ihan luksukselta jos eteen sattui tien pätkä jolla pystyi kulkemaan ilman, että katsoisi koko ajan jalkoihinsa. 

 

Välillä piti seistä vaan ja tuijottaa näitä maisemia.



Tässä kohtaa ollaan jo edetty vaelluksen puolivälin yli. Ilma on niin kirkasta, ettei ilman aurinkolaseja voi enää oikein olla.



Mulla ei ollut huiputus-paitaa päällä huiputuspäivänä, koska olin niin rikki-poikki-kunnossa vuoristotaudin takia, että oletin vain saattavani huipulle kapuajia vähän matkaa rinnettä ylös. Jostain sitten kuitenkin löytyi sen verran energiaa, että kipusinkin ylös 5545 metriin. Paitaa en enää jaksanut vetää päälle ja hymykin on tekohymy, vaikka huikealta tuntuikin oman itsensä voittaminen. Myönnettäköön vielä, että se lisäenergia löytyi Coca Colasta, joka oli kokolailla ainoa asia, mitä enää tuossa hetkessä sain kuskustani alas.

Tässä ollaan jo tulossa alas. Asian voi päätellä myös tukasta jota ei ole pesty melkein kahteen viikkoon ja sen kyllä huomaa...

Kun vastaan tuli tällaista kuormaa kuskaavia kantajia, ei tullut mieleen valittaa oman päivärepun painoa. Päivärepuissa meillä kulki mukana kuorivaatteet, lämpövaatteet, useampi litra vettä, vessapaperit, kamerat yms. Muut kamat - mm. makuupussi - tuli rinnettä ylös jakkien selässä.



Nämä maisemat...

ja jakit

ja tämä fiilis. <3

Kapua-keräys on voimassa vuoden loppuun asti. Vielä siis ehtii laittaa vaikka joulukorttirahat Nepalin lasten hyväksi. Ohessa linkki keräystililleni:

http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/ 

Aikamatka lapsuuden autoon

Autokolumni ja lapsuudenmuistoja viime perjantain Keskisuomalaisessa

Joskus sitä miettii ajellessaan, että jos nyt voisi siirtyä suoraan lapsuuden ajotunnelmaan ja tie-verkostoon, olisi siinä varmasti ihmettelemistä. Autoja olisi vähemmän, liikenneympyröitä ei laisinkaan ja liikennevalojakin vain harvakseltaan.
Suurin ero koskisi tietysti ajoneuvoja ja niiden sisäistä järjestystä.
Minä pääsisin lapsuuden tunnelmaan, jos ostaisin vanhan Saabin, pakkaisin autoon enemmän tavaraa kuin järkevältä tuntuu ja laki sallii, iskisin kuskin suuhun tupakan ja kilpailisin siitä minkä värisiä autoja tulee eniten vastaan.
Ilmastointia ei tietenkään olisi ja jos takaikkunan saisi auki, seuraisi siitä aina etuosasta kuuluva tehokas ”ikkuna kiinni” -komento, jonka syytä en ole vieläkään ymmärtänyt. Takaikkunalla pörräisi aina kärpänen, mehiläinen tai paarma. Miettisin pysyykö se ikkunalla vai laskeutuuko niskaani. Eniten pelkäisin sitä paarmaa.

Lossirannassa ja muissa pakollisissa pysähdyksissä vinkuisin veljeni kanssa jäätelöä. Jos sellaista saataisiin, antaisi kuski ymmärtää, että moinen ainainen vinkuna ei ole hyvästä. Tästä johtuen jäätelö ei maistuisi ihan yhtä hyvältä kuin sitä kuvitteli, mutta kuitenkin niin hyvältä, että sitä vinkuisi seuraavallakin kerralla. Jäätelömerkki olisi vaniljapuikko, jos isä päättäisi. Mutta jos minä saisin päättää kuningatartuutti tai vaaleanpunainen superpuikko, jonka pinnassa on kielenpäällä räksähteleviä rakeita. Jäätelötikussa lukisi Guinnessin ennätysten kirjasta poimittuja tietoja kuten maailman pisimmän spagetin pituus, joka muuten on 3 776 metriä.

Turvavöitä ei olisi tai oikeastaan mitään muutakaan turvallista. Silti mielessä ei edes kävisi, että voitaisiin ajaa kolari. Isä kun on maailman paras kuski ja pystyy ohittamaan auton vaikka polvilla ohjaamalla. Näin on, vaikka hän jälkikäteen toki väittää tunnontuskissaan, ettei moista koskaan ole tapahtunut. Me vekarat kuitenkin muistamme tällaiset sankariteot ja arvostamme häntä siksi astetta enemmän.

Autossa on aina joko liian kuuma tai kylmä. Huomauttelemme tästä toistuvasti, mutta etuosan lämpötilan säädöllä on minimalistinen vaikutus takapenkin oloihin.
Parasta viihdettä on tuijotella metsän reunaa ja kuvitella kuinka siellä juoksee auton nopeudella keijukainen tai ballerina hiukset hulmuten. Kun ajamme kotiin isoäidin hautajaisista, kuvittelen sinne keijun sijaan mummun.

Kun isä tuo koeajoon Peugeotin, haluan, että se ostetaan perheeseen, koska sitä voisi kutsua Pösöksi ja sitä myöten Söpöksi. Jostain syystä argumentti ei vakuuta isää. Ehkä se jää kuitenkin hänen alitajuntaansa, sillä reilun kymmenen vuoden päästä hän ostaa Peugeotin. Se on valkoinen ja hieno – kutsun sitä valkoiseksi ratsuksi.