| |||
Autokolumnistina toimimisessa on se hyvä puoli, että autoa koskevien vastoinkäymisien edessä sitä kokee auringon paistavan aina vähän risukasaankin. En usko tavan autoilijan saavan minkäänlaista tyydytystä auton rikkoutumisesta, mutta minä voin sentään onnitella itseäni uudesta kolumni aiheesta.
Sanottakoon toki, että aiheet eivät ole vielä olleet niin kiven alla, että kauhean suurta iloa näistä vastoinkäymisistä saisin. Mieluummin hakkaisin päätäni seinään yrittäessäni keksiä kirjoitettavaa kuin ammentaisin toistuvista autokriiseistä.
Viimeksi tällainen ”oi onnea. Auto meni rikki” -tapaus sattui huhtikuussa. Olin lähdössä seuraavana aamuna autolla Helsinkiin ja sieltä edelleen lentokoneella maailmalle. Päätin kuitenkin pistäytyä illalla vielä jollain asioilla. Hyvä niin, sillä autoni olikin päättänyt jättää kaikenlaiset pistäytymiset väliin. Se ei aikonut liikkua edes kymmenen sentin päähän autokatoksesta. Käsijarru oli jämähtänyt niin ankarasti kiinni, ettei sitä vasten voinut ajaa milliäkään. Peruuttaessa tuntui siltä kuin auto olisi nostanut vihaisena pyllyä ylös maasta.
Erityisen ärsyttävää tilanteessa oli se, että inssisetä oli juuri pari viikkoa sitten kehottanut käyttämään käsijarrua vähän useammin. Ja mehän käytettiin ja näin siinä sitten kävi. Autoni mielestä käsijarrua saisi ilmeisesti käyttää vielä enemmänkin - Ihan koko ajaan.
Mieheni nosti auton pukille, irrotti renkaan ja koputteli sitä ankarasti. Yritti kaiketi pamauttaa käsijarrua vapaaksi. Minä seisoin vierellä ja vaivuin epätoivoon.
Olen huomannut, että vastoin kohtalaisen positiivista luonteenlaatuani, koneiden rikkoutuessa olen armoton pessimisti. Stressikäyräni on heti kympissä ja tunnen sapen maun nousevan suuhun. Otsassani lukee niin isolla kuin siihen vain mahtuu, että ”ei tule onnistumaan” ja olen valmis pitkään ja veriseen sotaan koneita vastaan.
Näin vaikka kokemuksen luulisi minulle jo opettaneen, että mieheni saa melkein aina pelit ja vehkeet toimimaan. Joka kerta kun näin käy, olen yhtä viattoman ihmeissäni siitä, että tuhoon tuomittu tilanne muuttuukin ratkaistuksi ongelmaksi. Tämä juontanee juurensa siitä, että jos ongelmanratkaisu nojaisi minuun, ei jäljellä olisi kuin ongelma. Ratkaisua ei lankaan.
Tälläkin kertaa keskityin käsijarrun korjaussuunnitelmien sijaan miettimään keneltä saan auton lainaksi. Jollen olisi ymmärtänyt laina-auton perään soittelun olevan suuri epäluottamuslause mieheni sinnikästä korjailua kohtaan, olisin jo pirauttanut vähintään viidelle ystävälleni. Tarkastin toki salaa ja puolihuomaamattomasti kännykästäni aamun bussiliikenteen ja VR:n vuorot.
Kaikkien oletusteni vastaisesti käsijarru luovutti lopulta vastarintansa ja mustanharmaat pilvet väistyivät taivaalta. Tämä tosin tapahtui vasta vaiheessa, jossa mikään koputtelu ei tuntunut auttavan ja auto laskettiin takaisin maahan.
Huusin mielessäni hallelujaa. Samalla tiedostin kiusallisen hyvin sen, etten opi tästäkään mitää. Ensi kerralla ole vaivun taas auttamattomasti synkkään epätoivoon ja olen valmis kiroamaan kaikki nelipyöräiset maan rakoon.
| |||
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti