Riikka Mahlamäki-Kaistinen
Musiikki on olennainen osa yksinautoilun nautintoa. Jos mukana on matkaseuraa ei poppia niinkään kaipaa, mutta yksin huristellessa matka ilman lempimusaa on kuin kananmuna ilman suolaa. Huomasin tämän katkerasti palatessani viikko pari sitten äitini luota Salosta Keski-Suomeen.
Vaikka illalla mankka oli toiminut moitteettomasti, aamulla se oli hiljaa. Istuin hämmästyneenä ratin takana, kun ilmoille ei noussutkaan kotiinpaluuni soundtrackin ensimmäiseksi biisiksi valikoimani Nick Caven kipale. Cd, radio ja Usb näyttivät kyllä toimivan, mutta mikään muu kuin näytöllä vaihtuva teksti ei tästä kertonut. Kaiuttimista ei kuulunut pihahdustakaan. Ei vaikka nostin vollet kybälle ja pelon sekaisesti mietin rävähtääkö ääni yhtäkkiä ilmoille kuurouttaen minut ikiajoiksi.
Auton näyttöruudulla luki Celsiuksen sijaan Fahrenheit. Hetken mietin jo, onko autoni ottanut taas valtaansa joku automaailman paha henki. Oma lämpötilani kohosi hurjaa vauhtia – jos ei nyt mittayksiköstä toiseen, niin asteissa ainakin yläilmoihin. Tuomas Kyrön sanoin, kyllä minä niin mieleni pahoitin körötellessäni siinä sitten auton renkaiden huminaa kuunnellen.
Näpyteltyäni vimmatusti kaikkia nappeja ja nypyröitä parkkeerasin auton vihdoin tien poskeen ja kaivoin esiin ohjekirjan. Ihan turhaan. En kokenut valaistuksen hetkeä.
Mietin jo soittaako miehelleni, mutta tilanne muistutti niin kovasti niitä kertoja joina äiti on soittanut ja kysynyt ”mikä tässä tietokoneessa on oikein vialla?”, että päätin jättää väliin. Maailmassa ei ole montaa turhauttavampaa ja vaikeampaa hommaa kuin teknisen ongelman ratkaiseminen konetta näkemättä.
Toinen syy oma-aloitteisuuteeni oli se, että olin jo reissuni aikana kertaalleen tarttunut avustavaan puhelimeen ja kysynyt miten kannettavan saa kytkettyä puhelimen kautta nettiin. Mies ratkaisi ongelman alle minuutissa. Minä olin ennen puhelua pähkäillyt asiaa hyvinkin tuollaiset puoli tuntia.
Koska oma-aloitteisuuteni ei tuottanut tulosta, matka jatkui mököttäen. Kuunneltuani oman pääni tyhjää kolinaa neljän tunnin ajan, näin jo sieluni silmin, mitä kotipihassa tapahtuu. Muutama napin painallus ja jo rokki soi. Oletukseni oli myös, että mankan hiljaisuus johtuu yksinomaan minusta. Arvelin sohaisseeni vahingossa nappia, jossa lukee jotain niinkin vaikeaselkoista kuin esimerkiksi ”kaiuttimet pois päältä” tai ”totaalinen mykistys”. En vain onnistunut löytämään tuota nappia koneesta. Se oli kaiketi mennyt piiloon.
Ainoa lohtuni oli, että syntyihän tästä nyt ainakin kolumnin aihe. Jotenkin se ei lohduttanut.
Konkreettisen kiusallista tilanteessa oli se, että sitkeä korvamato lauloin päässäni satojen kilometrien ajan Petri & Pettersson Brass:n Maalaismaisemaa-kipaletta. Maalaismaiseman katsomisen ja toisen onnelliseksi ymmärtämisen sijaa uskoin onnelliseksi hänet, jonka autossa stereot toimivat.
Myönnän olleeni pikkuisen onnellinen, kun mankka ei kotipihassa heti totellutkaan miestäni. Kävi myös ilmi, ettei syy ollut minussa. Mankan oli sekoittanut jokin mystinen virtapiikki. Asiaan auttoi sulakkeen irrotus. Iloinen asia oli tietysti myös se, että sekaisin oli vain mankka (ja kuski). Ei esimerkiksi koko sähköjärjestelmä. Aavistan tosin, että tämä saattoi olla varotus tulevasta.
Seuraavalle soolo-reissulle otan laulukirjan mukaan. Onpa sitten muutakin hyräiltävää kuin se Maalaismaisema.
Musiikki on olennainen osa yksinautoilun nautintoa. Jos mukana on matkaseuraa ei poppia niinkään kaipaa, mutta yksin huristellessa matka ilman lempimusaa on kuin kananmuna ilman suolaa. Huomasin tämän katkerasti palatessani viikko pari sitten äitini luota Salosta Keski-Suomeen.
Vaikka illalla mankka oli toiminut moitteettomasti, aamulla se oli hiljaa. Istuin hämmästyneenä ratin takana, kun ilmoille ei noussutkaan kotiinpaluuni soundtrackin ensimmäiseksi biisiksi valikoimani Nick Caven kipale. Cd, radio ja Usb näyttivät kyllä toimivan, mutta mikään muu kuin näytöllä vaihtuva teksti ei tästä kertonut. Kaiuttimista ei kuulunut pihahdustakaan. Ei vaikka nostin vollet kybälle ja pelon sekaisesti mietin rävähtääkö ääni yhtäkkiä ilmoille kuurouttaen minut ikiajoiksi.
Auton näyttöruudulla luki Celsiuksen sijaan Fahrenheit. Hetken mietin jo, onko autoni ottanut taas valtaansa joku automaailman paha henki. Oma lämpötilani kohosi hurjaa vauhtia – jos ei nyt mittayksiköstä toiseen, niin asteissa ainakin yläilmoihin. Tuomas Kyrön sanoin, kyllä minä niin mieleni pahoitin körötellessäni siinä sitten auton renkaiden huminaa kuunnellen.
Näpyteltyäni vimmatusti kaikkia nappeja ja nypyröitä parkkeerasin auton vihdoin tien poskeen ja kaivoin esiin ohjekirjan. Ihan turhaan. En kokenut valaistuksen hetkeä.
Mietin jo soittaako miehelleni, mutta tilanne muistutti niin kovasti niitä kertoja joina äiti on soittanut ja kysynyt ”mikä tässä tietokoneessa on oikein vialla?”, että päätin jättää väliin. Maailmassa ei ole montaa turhauttavampaa ja vaikeampaa hommaa kuin teknisen ongelman ratkaiseminen konetta näkemättä.
Toinen syy oma-aloitteisuuteeni oli se, että olin jo reissuni aikana kertaalleen tarttunut avustavaan puhelimeen ja kysynyt miten kannettavan saa kytkettyä puhelimen kautta nettiin. Mies ratkaisi ongelman alle minuutissa. Minä olin ennen puhelua pähkäillyt asiaa hyvinkin tuollaiset puoli tuntia.
Koska oma-aloitteisuuteni ei tuottanut tulosta, matka jatkui mököttäen. Kuunneltuani oman pääni tyhjää kolinaa neljän tunnin ajan, näin jo sieluni silmin, mitä kotipihassa tapahtuu. Muutama napin painallus ja jo rokki soi. Oletukseni oli myös, että mankan hiljaisuus johtuu yksinomaan minusta. Arvelin sohaisseeni vahingossa nappia, jossa lukee jotain niinkin vaikeaselkoista kuin esimerkiksi ”kaiuttimet pois päältä” tai ”totaalinen mykistys”. En vain onnistunut löytämään tuota nappia koneesta. Se oli kaiketi mennyt piiloon.
Ainoa lohtuni oli, että syntyihän tästä nyt ainakin kolumnin aihe. Jotenkin se ei lohduttanut.
Konkreettisen kiusallista tilanteessa oli se, että sitkeä korvamato lauloin päässäni satojen kilometrien ajan Petri & Pettersson Brass:n Maalaismaisemaa-kipaletta. Maalaismaiseman katsomisen ja toisen onnelliseksi ymmärtämisen sijaa uskoin onnelliseksi hänet, jonka autossa stereot toimivat.
Myönnän olleeni pikkuisen onnellinen, kun mankka ei kotipihassa heti totellutkaan miestäni. Kävi myös ilmi, ettei syy ollut minussa. Mankan oli sekoittanut jokin mystinen virtapiikki. Asiaan auttoi sulakkeen irrotus. Iloinen asia oli tietysti myös se, että sekaisin oli vain mankka (ja kuski). Ei esimerkiksi koko sähköjärjestelmä. Aavistan tosin, että tämä saattoi olla varotus tulevasta.
Seuraavalle soolo-reissulle otan laulukirjan mukaan. Onpa sitten muutakin hyräiltävää kuin se Maalaismaisema.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti