Pörriäiset jet lagissa

Kärpäsiin ei kiinnitä juurikaan huomiota kesällä, vaikka keväällä lajin ensimmäiset edustajat ovat suloisia viestejä lähenevästä lämmöstä. Sanottakoon että suloisia, mutta usein valheellisia, sillä lämpöä on juhannuskokolla haettu usein villasukista ja toppatakista.

Mutta siis kärpäset. Miten ne liittyvät autoihin ja liikenteeseen. Törmäsin kahdella viimeisellä matkallani kärpäseen lentokoneessa. Tai siis en varsinaisesti törmännyt, mutta kiinnitin huomiota noihin pöriseviin kanssamatkustajiin.


Toisella kertaa kärpänen oli siirtymässä Nepalista Turkkiin ja toisella Islannista Yhdysvaltoihin, Floridan osavaltioon.
En muista nähneeni pieniä sen enempää kuin isojakaan eläimiä aikaisemmin lentokoneissa, joten nämä saivat täyden huomioni.



Loput tästä autokolumnistani voi lukea keskisuomalaisen sivuilta osoitteesta:


https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/P%C3%B6rri%C3%A4iset-jet-lagissa/1099951

Melkein maantierosvon kyydissä Nepalin vuoristossa

Matkasin syksyllä Jeepin kyydissä kohti Nepalin vuoria. Paikallisen kuskimme täytyi aika ajoin pysähtyä kuittaamaan kyytiläiset tien varren tarkastuspisteessä. Tarkastajista osa halusi katsoa kuskin asiakirjat läpi, osalle riitti kun niitä vilautti ikkunasta. Jälkimmäisessä tapauksessa asiakirjoina olisi ihan hyvin voinut olla passikopioidemme sijaa vaikka suomalaisen Marttaseuran vuosikertomus tai käsipallopelin ohjeet.
Tarkoituksena oli kaiketi kontrolloida sitä, että vuorilta palaa yhtä monta tyyppiä kuin sinne meneekin. Tämä kuulostaa loogiselta toiminnalta seudulla, jossa maavyöry voi hetkenä minä hyvänsä pyyhkäistä pitkän tienpätkän pois kartalta.
Kuskia pysähdykset ehkä ketuttivat, mutta me otimme ne ilolla vastaan. Pieni paussi pomppuiseen matkaa tuntui mukavalta ja toi useimmiten mukanaan myös tovin jaloittelutauon.
Saavuttuamme taas yhdelle pisteelle kuski hyppäsi kyydistä ja näytti kädellään, että pitäkää te vain peput penkissä. Ajatuksena kaiketi oli, että tämä ei vie edes tovin puolikasta.
Sitten oven avasi vieras mies. En muista miltä hän näytti, mutta mielikuvissani hänestä on muotoutunut vähän Rasputinia muistuttava metsärosvon omainen hahmo. Hän nyökkäsi meille ja istui ratin taa.
Syntyi valtava häly. Jokainen kahdeksasta matkaajastamme ihmetteli, huudahteli ja kummasteli kuskia kaikilla osaamillaan kielillä. Tuhkaa siroteltiin ja kaapuja revittiin. Että kuka tuo on, mitä tapahtuu, minne mennään ja KÄÄK!

Loput tästä keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/ulkomaat/Kolumni-Melkein-maantierosvon-kyydiss%C3%A4-Nepalin-vuoristossa/1093852



Yksi vuoristoteillä toimineista ajoneuvoista.

Yksi onnellinen matkaaja ja pari vihreää naamaa

Joskus sitä ajattelee, että vaikka ihminen oppii koko ikänsä uusia juttuja, on liuta asioita, joita tämä ei kykene oppimaan sitten millään. Sitä hakkaa päätään toistuvasti samaan mäntyyn ja ihmettelee, miksi se joka kerta sattuu.
Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että minun paksun kalloni jakelukeskukseen on mennyt perille yksi liikkumista koskeva elämän totuus. Nimittäin se, että venereissuille kannattaa sanoa aina EI, jos ne pikkuisenkaan epäilyttävät.
Olin syksyllä työmatkalla Islannissa. Oikeastaan olin matkalla Floridan Tampaan, mutta aikatauluun oli istutettu vuorokauden stopover kummallisen vulkaanisessa ja pörröisiä peikkoja vilisevässä maassa.

Reissun järjestäjällä Icelandairilla oli mahtava idea viedä matkalaiset valassafarille. Pelkkä safarin maininta sai kuitenkin happaman syljen syöksähtämään suuhuni, sillä olen altistanut itseni moiselle aikaisemminkin.
Muistan kuinka silloin satamassa muut matkalaiset toistelivat reissun olleen unohtumaton elämys. Minä tiesin, että siinä vaiheessa kun tummat valaan selät ovat heille enää kaukaisia ja hämäriä muistoja, minä pystyn muistamaan vessanpytyn halailun yhä kylmää hikeä puskien.

Loput keskisuomalaisessa julkasitusta kolumnistani voi lukea osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Yksi-onnellinen-matkaaja-ja-pari-vihre%C3%A4%C3%A4-naamaa/1087721

Taksikuskiksi tahtomattaan

Helsinkiläinen tuttavani lähti aamulla asioille. Alla oli kohtalaisen tuore ajoneuvo. Se sellainen vielä uudelta tuoksuva malli, jonka kojelaudalta tulee vielä pyyhkäistyä sille leijailleet pölyhiukkaset.
Liikennevaloissa seisoessaan nainen upposi ajatuksiin. Mietti ehkä lasten joululahjoja. Tai jos sattui olemaan kevät, niin kesälomamatkaa. En muista mihin vuodenaikaan tässä oltiin liikkeellä. Sen kuitenkin muistan mitä seuraavaksi tapahtui.


Lue loput kolumnistani osoitteesta:


https://www.ksml.fi/teemat/autot/Kolumni-Taksikuskiksi-tahtomattaan/1080372

Nuttura kireällä junan vaunussa

X vuotta sitten istuin kaverieni kanssa junassa. Takana oli raskas ja ehkä vähän kosteakin viikonloppu. edessä paluumatka opiskelukaupunkiin.
Ennen vanhaan junan istuimet olivat sohvamaisen pehmeitä ja juuri sellaisella etäisyydellä toisistaan, että vastakkaisissa paikoissa sai ujutettu jalat toisen syliin. Joku keksi lukea ääneen mukana olevaa novellikokoelmaa.
Tunnelma oli raukean sadunomainen. Ensimmäisen novellin jälkeen ääneen tuli toinen lukija ja sitten kolmas.
Ennen kuin krapulainen satutuokiomme pääsi loppuunsa käytävän toisella puolella käytävää paloi pinna.
Koska olimme lukeneet ääneen jo reippaasti toista tuntia, oli "voisitteko olla lukematta ääneen kun tässä on vähän vaikea keskittyä" sanojen takaa aistittavissa reippaasti hampaiden kiristelyä ja palavaa pinnaa & pärettä.
Hiljenimme. Pyörittelimme silmiämme toisillemme merkiksi siitä, että nyt on naapurissa nuttura kireällä ja ihan tyhmä meininki.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani voit lukea osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Nuttura-kireällä-junan-vaunussa/1073850

Punainen ei toimi aina tytöillä

Näin talven kynnyksellä – tai ehkä jopa jo sen tuulikaapissa – tuli mieleen kokemus viime vuodelta.
Olin lähdössä kauppaan. Pakkasta oli parikymmentä astetta, joten olin reipas ja laitoin perheen kakkosauton, Nissan Noten, liekaan.
Lampsiessani ehkä vähän liiankin pitkäksi vierähtäneen lämmittelyn jälkeen autoon, hyräytin sen käytiin. Auto oli seissyt pihassa pari viikkoa, joten koneesta kuului pikemminkin tylsistynyt hurina kuin innokas murahdus.
Seisonnan takia ajattelin, että annan auton hurista itsekseen sen aikaa kun poistan tuulilasia suojaavan pressun. Ja kyllä – levitän tuulilasille talvisin suojan, koska olen kyllästynyt jatkuvaan skraappaamiseen. Ikkunoitahan nimittäin raaputtelisi ihan mielikseen, jos ei olisi kiire, mutta kiire ja kuuraiset ikkunat kuuluvat yhteen kuin makkara ja sinappi tai pinaattikeitto ja kanamuna.
Note ei ymmärtänyt hyvää tarkoitustani ja sammui välittömästi; Mielenosoituksellisesti ja pirullisesti.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää osoitteesta:
http://www.ksml.fi/teemat/autot/Kolumni-Punainen-ei-aina-toimi-tytöillä/1067546

Piipahdus lumoavassa Islannissa

Asioilla on tapana kasaantua. Palasin Nepalista pari viikkoa sitten ja nyt suuntaan jo Floridan Tampaan. 

Koska lähdin tälle työteissulle Icelandairin kanssa, kuului suunnitelmiin välipäivä Islannissa. Lentoyhtiö nimittäin takaa 

asiakkailleen jopa viikon mittaisen maksuttoman pysähdyksen Islannissa. Yöpymiset saat toki maksaa itse, mutta kun kone joka tapauksessa tekee välilaskun, miksei samalla piipahtaisi maassa?

Islanti näytti juuri siltä kuin muistikin. Koneesta astuessa tuli mieleen, että oltiin laskeuduttu jollekin tuliperäiselle kivelle. Koneesta astuneet matkustajat kuvasivat maisemaa ja naureskelivat ääneen. Kummallisen vieraalta näyttää, moni tuntui sanovan. 

Mietin, että maisema näyttää täällä varmaan monessa kohdin täysin samalta vuodenajasta riippumatta. Puita on niin vähän, ettei niistä voi päätellä onko kesä vai talvi ja luntakin harvakseltaan. Talven keskilämpö pyörii nollassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki talviurheilu olisi maassa vierasta. Onhan täällä nimittäin jäätiköitä ja hienoksi kehutta laskettelurinnekin. 

Hotellille ajaessa halkeileva ja kupruileva maan pinta näytti siltä kuin joku sen alla asuva pyrkisi pintaan. Joku paljon ihmistä isompi - ehkä kerrostalon kokoinen, isokorvainen ja karvainen. 

Vaikka lento Islantiin vei Helsingistä vain 3.5 tuntia, olin Reykjavikiin saavuttaessa matkustanut jo 12 tuntia. Näissä tilanteissa sitä ajattelee, että kyllä elämä on helppoa pääkaupungissa asujille. Tämän sanottuani ymmärrän toki ettei ole. Nimimerkillä oma max 20 minuutin työmatka Muuramesta Jyväskylään ei ole vielä koskaan tuntunut turruttavan pitkältä ja aikaavievältä. 

Illalla syötiin Reykjavikin keskustan tuntumassa ravintolassa nimeltä Kol. Kaikki ne merenelävät, lähiniityiltä kolkatut lampaat ja valkoviini, joka tuli ties mistä, muistuttivat siitä, että Islanti on tosiaan monella tapaa hieno maa. Se vaikuttaa paikalta joka on sukua Norjalle, mutta paljon lähempänä satukirjojen maailmaa kuin Norjan vuonot, jotka söpöilyn sijaan salpaavat hengen. 

Ryhmämme, jossa edustan Suomea yksinäni, koostuu ruotsalaisista, tanskalaisista ja norjalaisista toimittajista

. Muu joukko suuntaa tänään valassafarille, mutta vastaavalla jo kerran tuntikausia oksenneltuani valitsin jotain muuta: käyn jututtamassa täällä asuvaa toimittaja-bloggaaja-matkailuyrittäjä-kirjailija-designkaupan pitäjä Satu Rämöä. 

#mystopover