Happea koneöljyn katkuiseen tunnelmaan

Autokolumni Keskisuomalaisessa 23.9.

 

VR:n kuulutus: ”Hyvät matkustajat, kokeilemme lähtöä hetken kuluttua”, sisältää sellaisen määrän pessimismiä, että matkustaja minussa vetää jo takkia päälle. Siinä on niin paljon epävarmuutta, että en hetkeäkään usko junan nytkähtävän minnekään – Muualle kuin varikolle siis.

”Nyt meni ainakin ykkönen päälle”, vaunussa istuva vanhempi herrasmies arvelee kumppanilleen. Jään odottamaan ”kakkonen silmään” –kommenttia, ja koska sitä ei tule, olen taas laittamassa takkia päälle.
Jokainen vauhdin hidastus enteilee minusta totaalista pysähtymistä.
Huomaan vaunun muiden matkustajien unohtaneen jo lähtövaikeudet ja keskittyneen johonkin ihan muuhun. Mietin miksi minä olen tällainen pessimisti. Miksi uskon aina pahimpaan kun kyse on ajoneuvoista.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Happea-kone%C3%B6ljyn-katkuiseen-tunnelmaan/846838

Monikulttuurisuus – miten se on niin vaikeaa täällä Pohjolassa

Värikas Aruba on kielten ja kulttuurin sulatusuuni, jossa kuvaan ei valita siitä, ettei naapuri näytä ihan samalta kuin oma peilikuva.

Olin tuossa viikko sitten työreissussa piskuisella Aruban saarella Karibialla. Keli oli jatkuvasti aurinkoinen, mutta mukavalla tapaa tuulinen. Vedet kirkkaita, ruoka hyvää ja meininki muutenkin lupsakkaa. Kotimaassa saman ajan viettäneiden mielestä siis varmasti varsin ärsyttävää. Ei siitä siis sen enempää tällä erää.



Maria ja Antonio asuvat Aruballa.
Marian isä on Italiasta, äiti Venezuelasta.

Mutta siitä haluan kirjoittaa, että Aruban 30 kilometriä pitkä, Alankomaan kuningaskuntaan kuuluva saari on yksi maailman monikulttuurisimmista paikoista. Siellä on ihmisiä ihan jokaisesta maailman kolkasta; esimerkiksi siirtomaa aikojen eurooppalaisia, naapurimaista muuttaneita, eläkepäiviään saarella viettäviä yhdysvaltalaisia, luvattomia siirtolaisia Venezuelasta ja monenlaisia yrittäjiä Kiinasta.

Kaikessa tässä ihmissopassa vallitsee täydellinen ristiriidattomuus. Konflikteja ei ole, eikä ole ollut. Paikallisten iskulause on, että saarella ei ole vähemmistöjä vaan arubalaisia.

Mietin, että miten hitossa meillä, noin 1850 kertaa isommassa maapläntissä kuohutaan ja kiehutaan kun maahan tulee kourallisen verran muualla syntyneitä ihmisiä. Että miten ihmeessä me ei mahduta tänne ja osata käyttäytyä ihmisiksi, mutta 180 neliökilometrn saarella kaikki – myös ne laittomat maahanmuuttajat – mahtuvat mukaan.



Boardwalk hotellia pyörittävät sisarukset Stephanie ja Kimberly  Rooijakkers.
He syntyivät äitinsä kotimaassa Belgiassa, mutta muuttivat aikuisina isän
kotisaarelle Arubaan.

Sellaistakin jäin Aruban pohjalta miettimään, että meillä Suomessa jaksetaan vuosi vuoden perään urputtaa peruskoulun ruotsinkielen opiskelusta. Arubalaiset puhuvat neljää kieltä. Siis oikeasti – ei leikisti niin, että osaavat sanoa kaikilla näillä kielillä terve ja kiitos– vaan niin, että asian kuin asian pystyy hoitamaan millä tahansa tämän kielipaletin edustajista. Paikallisten äidinkieli on vanhaan intiaanikieleen pohjaava papiamento. Opintonsa he tekevät hollanniksi. Näiden lisäksi kaikki puhuvat englantia ja espanjaa sujuvasti. Heistä neljän kielen osaamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Moni kertoo opiskelevansa vielä lisäkieli vapaa-ajallaan.

Niin että ei mulla muuta...  

Yhdysvaltalainen Cornelius on työskennellyt Charlies pubissa 25 vuotta. Hän ihastui Arubaan merijalkaväen komennuksella ja päätti palata saarelle jäädäkseen.

Tuulen takia vinoon kasvaneet divi-divi puut ovat Aruban tunnusmerkki. Ne sopeutuvat ja joustavat murtumatta samoin kuin saaren vilpittömän ystävällisiltä vaikuttavat asukkaat.

Männynneulasten kiusallinen kasaantuminen

Ohessa Keskarin autokolumnini päivältä 9.9.2016

”Mennäänkö Lahdentietä vai idän kautta”, taksikuski kysyy Helsingissä.
”Taas”, minä ajattelen. Sanon kuitenkin hylyillen, että ”Mistä minä tietäisin” ja arvaan vastauksen johtavan todennäköisesti siihen pidempään reittiin.
Mietin, että ensi kerralla valitsen toisin ehdotetuista reiteistä. Ihan kumman vaan. Silloin on ainakin 50 prosentin mahdollisuus osua lyhyempään. Nyt todennäköisyys on nolla.

Kuski puhua pulputtaa hyväntekeväisyyden turhuudesta, kaikkialla vaanivasta Isiksen uhasta, kaameasta lamasta, männynneulasten määrästä ja pyöräilijöistä. Huomaan olevani joka asiassa eri mieltä hänen kanssaan.  Jopa siis niitä männynneulasia ei nähdäkseni ollut tänä vuonna enemmän kuin viime vuonna.

Mietin miten hän tuleekin valinneeksi aiheet, joista emme löydä yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea, miksi hän puhuu taukoamatta.

Jossain vaiheessa ohitamme saman baarin toiseen kertaan. Siitä minusta ainakin tuntuu. Mieleen tulee vanha tarina, jossa mies kertoi kylätien olleen niin mutkainen, että se kiersi saman talon kahteen kertaan.

Huokaisen syvään, jolloin keskustelu siirtyy väsymykseen. Siitä olemme sentään samaa mieltä. Että enemmän pitäisi nukkua ja vapaatakin joskus pitää.
Auto vie minut lopulta perille. ”Mukavaa päivänjatkoa”, kuski hihkaisee perääni. Ei sentään kysy mitä reittiä pitäisi ajaa seuraavalle keikalleen. Jos kysyisi, sanoisin Jyväskylän kautta.
”Jatkoa”, vastaan kuskille, vaikka haluaisin sanoa, että pyöräteiden lisääminen keskustaan on mielestäni ihan hyvä idea, vaikka se hänestä järjetön onkin. Ja hyväntekeväisyyden välttäminen siksi, ettei ”ne sinne kohteeseen kuitenkaan koskaan mene” on vain tapa selittää oma välinpitämättömyys ja nuukuus.

Myöhemmin samana päivänä ihmettelen tuttavalleni, miksi Helsingin taksit aina kyselevän reittiohjeita. Että mitä kautta mennään. Eivät ne maakunnassa kysele. Ne katsovat navigaattorista ja ajavat. Korkeintaan kysyvät osoitteessa, että onko se tämä talo vai tuo seuraava.

Ystävä epäilee kyselyn johtuvan mieltymyksistä. Että kumpikin tie vie samaan paikkaan ja melkein samassa ajassa, mutta reiteillä on erilaista nähtävää. Toinen asiakas haluaa ihailla maisemaa, kun taas toiselle on sama, vaikka tie halkoisi harmaata betonilähiötä.
Olen skeptinen ystäväni päätelmän suhteen. Tiedän myös heti, että jos olisin itse taksikuski Helsingissä, en kysyisi koskaan. Ajaisin vaan. Enkä varsinkaan puhuisi koskaan asiakkaalle männynneulasten kiusallisesta kasaantumisesta.
 

Kohta pidän kai kypärää autossakin

Olen ajanut polkupyörällä noin vajaat 40 vuotta. Ihan tarkkaa vuosimäärää en tiedä. En ole halunnut kysyä äidiltä, koska pelkään vastauksen rikkovan illuusioni siitä, että olin muka lapsena ketterä ja kykenevä touhottaja.
Voi nimittäin olla aika iso kolaus itsetunnolle, jos totuus onkin, että hyppäsin fillarin selkään vasta joskus ensimmäisen vuosikymmeneni lopuilla. Tai jopa toisella!
Sitähän nimittäin uskoo usein joidenkin asioiden olleen voimassa ikuisuuden. Pikku tarkastuksen jälkeen ymmärtää, että ikuisuus voi olla perin mutkikas käsite ja yllättävänkin lyhyt.
Säätilojen kanssa suomalaisten aikakäsite on pahimmalla mutkalla. Kolmen päivän sateen jälkeen puhutaan siitä kuinka koko ajan sataa ja aurinkoa ei ole nähty aikoihin. Helteellä taas noidutaan sitä kun on koko ajan niin hiostavaa. Näin vaikka vasta viime viikolla olisi puhuttu niistä taukoamattomista sateista.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kohta-pid%C3%A4n-kai-kyp%C3%A4r%C3%A4%C3%A4-autossakin/824669

Ruohonleikkuri, tuo ikuinen arkkiviholliseni

Olen kirjoittanut jo aikaisemmin kolumnin siitä kuinka ruohonleikkurin käynnistys-systeemi on paholaisen suunnittelema alistamis- ja kidutusmekanismi. Tähän ei ole tullut muutosta, joten en aio asiaan kovin perusteellisesti tällä kertaa perehtyä. Vähän sitä on pakko toki sivuta.
Yksi toinen asia on kuitenkin tuossa ruohikkojen säkättimessä kiukuttanut minua jo useamman vuoden ajan – Tasan tarkalleen niin kauan kuin olen asunut omakotitalossa ihanan ruohottomien kerrostalovuosien jälkeen.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkasitusta kolumnistani löytää osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Ruohonleikkuri-tuo-ikuinen-arkkiviholliseni/816411#comments

"Äitis oli etiäinen"

Mun Kapua-keräystä voi tukea myös ostamalla tällaisen numeroidun stempunk-ukkelin joko suoraan multa tai Korpilahden ihanasta Höyry-galleriasta.

Sain tuossa noin viikko sitten veljeltäni ja tädiltäni tukea Kapua-projektiini. Summaan tuli yhdellä kauppareissulla vielä pari kolikko lisää, jolloin yhteissummaksi tuli 112 euroa.
Ensin vähän nymyilytti, että hätäavusta tässä tosiaan on kyse. Ei tosin omasta vaan Nepalin nuorten tyttöjen.
Sitten kävi mielessä, että toivottavasti tämä ei ole enne reissun onnistumisesta. Että jospa tämä on varoitus siitä, ettei pitäisi lähteä Everestin rinteille keikkumaan vaan pysytellä kiltisti kotona. Arvelin, että parempi olla sanomatta mitään. Ei maalata piruja seinille ja sitä rataa.
Pari päivää tästä eteenpäin jouduin soittamaan hätänumeroon veljelleni tulleen akuutin tulehdustilan takia. Lanssia odotellessa vilkaisin keittiön kelloa. Siinä luki 911.

Polilla veljentyttären kanssa tuomiota odotellessani mietin oliko tämä niitä sellaisia etiäisiä.
Sitten muistin, että näitähän tulee aina, mutta mieleen jäävät vain ne niin sanotusti toteutuneet versiot. Jos siis kymmenestä 112:sta, 13:sta ja 911:sta "toteutuu" yksi, ei tämä kaiketi vielä tee kenestäkään selvännäkijää ja elämästä pelottavaa enteiden viidakkoa. Sitä paitsi ihminen kykenee kyllä löytämään enteitä elämästään jos niin vain haluaa. Minä päätin olla löytämättä mitään ja ehdottaa, että Kapua-hyväntekeväisyystililleni olisi nyt varsin passeli paikka lahjoittaa joku pahaenteinen summa. (linkki alla) 13 olisi oikein hyvä, mutta käyvät summiksi toki myös 112, 666, 911 ja 1289.

http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/

Ai miksi tuo viimeinen luku. No siksi, että sitä on kutsuttu apokalyptisen voiman luvuksi ja pahaksi numeroksi. Tämä liittyy jotenkin siihen, että  2¹²⁸⁹ sisältää pedon luvun 666.

Mutta siis. Sanottakoon vielä, että veli saatiin kuntoon ilman sen suurempaa dramatiikkaa ja 13. päivä lauantain (ei sentään perjantain) heilun Jyväskylän Keskustassa Mahdollisuuksien torilla currypadan kanssa myymässä pöperöä Kapuan hyväksi. Sinne siis tulkaa sankoin joukuin. Eli ainakin 12 ystävän kanssa. Mielellään 665:n.

(Luvuista vielä sellainen toteamus, että tuolla Kapua-sivuillani valehtelen näemmä sujuvasti olevani yhä 42. Enkä meinannut käydä sitä muuttamassa. Koska elämän tarkoitus.)



Miksi puhua jos voi olla hiljaa?

Autokolumnini perjantain Keskisuomalaisessa

Mietin tuossa taas kerran meitä suomalaisia matkatessani junalla kohti pääkaupunkiseutua. Käyttäytymisemme yleisissä kulkuvälineissä on ihan omaa luokkaansa. Suomalaiset tietävät miten toimia mahdollisimman epäsosiaalisesti junassa tai bussissa.
Jos junassa joku istuu paikallasi – olkoonkin, että koko muu vaunu on tyhjä – suomalainen ajaa istujan pois tokaisemalla "se on mun paikka". Äänessä ei ole koskaan pahoittelua vaan ripaus syytöstä. Että miten ihmeessä sinä olet siinä kun se on MUN paikka.

Loput tästä kolumnista löytyy osoitteesta:¨

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Miksi-puhua-jos-voi-olla-hiljaa/808401