Peugeot mon amour

Autokolumni Keskisuomalaisessa 30.1.2015

Sydämeni vuotaa verta enkä saa öisin unta pahojen sanojeni takia. Olin pari kolumniani sitten palauttamassa valkoista ratsuani Ranskanmaalle. Vaikka ajatuksessa oli toki eräänlaista poeettista kauneutta, tuntuu nyt pelkkä ajatuskin uskollisen ratsuni hylkäämisestä julmalta ja sydämettömältä. Voin vain kysyä, kuinka saatoin moista edes ajatella.

Näin ajatteli varmasti myös Peugeottini ja päätti siksi näyttää minulle niin sanotusti mistä reiästä kana pissii tai bensa kulkee…

 

Tein vuodenvaihteessa ”piruetteja” järven jäällä. Kuvittelin olevani yhden sortin jääprinsessa, vaikka kaunoluistimissani näytin varmasti vähemmän kuninkaalliselta. Lähinnä siltä vanhan Disney-leffan bambilta.

Kiidettyäni jo tuntitolkulla jäällä, lähdin vielä itseäni yli 30 vuotta nuorempien luistelijoiden innoittamana leikkimään ”Kuka pelkää lumimiestä” –peliä. Arvata saattaa miten siinä kävi: jää hävisi alta ja taivaalle eksynyt auringonsäde osui silmään. Sitten osui polveen. Ja toiseenkin, ja molempiin käsiin, ja vielä kyynärpäähänkin. Koskaan ei ole ollut vaikeampaa nielaista sitä v:llä alkavaa sanaa ja paria sen sukulaista.

Toettuani hieman ja poimittuani arvokkuuden rippeeni jäänpinnasta, huomasin polven näyttävän ihan väärältä – tuplakokoiseksi paisuneelta ja oudolta.

 

Ja mitenkäs tämä liittyy Peugeotiin. No siten, että suunnaksi oli otettava terveyskeskus. Linkkasin Hyundaihin, mutta auton mielestä –15 astetta oli ihan liikaa näin kylmiltään. ”Ja mikäs kiire tässä nyt yhtäkkiä on, valmiissa maailmassa”, se näytti tuumivan.

Tässä vaiheessa naapurin lapset olivat jo niin kaukana, että sain päästellä ihan vapaasti niitä ärräpäitä ja manata sinistä kumppaniani maan syvimpään rakoon. Tästä ei ollut mainittavasti apua.

Siirryin taivasalla nököttävän Peugeotin puoleen. Mieheni kaivoi auton hangesta, josta sitä ei ollut liikautettu kolmeen viikkoon, ja väänsi umpeen jäätyneet ovet puolittain väkivaltaa käyttäen auki. Saatuaan ensikosketuksen virta-avaimesta Pesonen herähti käyntiin kuin palmun alta ja kuljetti tarinan sankarittaren lääkärisedän luo.

 

Lääkärin imiessä polvesta ruiskulla verta mietin sopivaa kostoa Hyundaille. Ehdin jo ajatella autokaupoille lähtöä ja vaihtoautoon kirjautumista. Mieheni kertoessa vian olevan todennäköisesti akussa, lepyin vähän. Ymmärsin, että eihän se ihan koko auton vika ole, jos omistaja on ajanut vanhan akun loppuun. Näin siitäkin huolimatta, että mielestäni hunksi olisi voinut vihjata akun tilasta jo aikaisemmin. Ei hetkenä, jolloin kaveria ei pitäisi jättää.

Myöhemmin kävi ilmi, että syy olikin hehkutulpissa. Sanottakoon, että se akku olisi ollut aika paljon halvempi juttu. Korjaamosedän ojentaessa laskua, kiroilin taas kuin merirosvo.

 

Vaikka janosin kostoa Hunksilleni, päätin keskittyä Pesosen palkitsemiseen. Tämä oli varmasti oikea ratkaisu, sillä mikään ei syö uhmakasta nuorta kollia niin kuin vanhan kehäraakin ylistäminen.

Päätänkin näin ollen rakkauskolumnin valkoiselle Peugeotilleni – tuolle kaikkien autojen prototyypille ja uljaiden ratsujen kuninkaalle – sukulaisnaiseni viisaisiin sanoihin: ”Peugeot. Oiih. Sen nimikin on ranskalaisittain lausuttuna kuin pelkkää rakkautta rakkautta vain…”