Koomiset ja traagiset naisen osat

Naisen osa(t) -teoksessa tanssivat Teija Häyrynen, Kirsi Keisanen ja Elli Pulkkinen.

Viime viikkoni oli varsin kultuuripainotteinen. Sanoisinko jopa sillä kyllästettyl. Kävin viikolla katsastamassa Jyväskylän kaupunginteatterin uutukaisen eli Nummibodarit ja viikonlopun aikana kahdessa tanssiesityksessä.

Odotin virtuosimaiseksi kehuttua Rock the Ballet produktion Rasta Thomasin Romeo and Juliet –esitystä niin innoissani, että olin tuskin pysyä housuissani. Moinen intoilu tuottaa kuitenkin yleensä pettymyksen ja niin tälläkin kertaa. Näin vaikka baletti muihin lajeihin ja eri musiikkityyleihin yhdistelevä tanssi oli sulavaa ja usein varsin innostavaakin. Huomioni meni kuitenkin tanssin kannalta toissijaisiin asioihin kuten äänentoiston volyymitasoon joka sai melkein veren vuotamaan korvista ja valoihin jotka sokaisivat välillä katsojan täysin.

Ilmeisen herkkäkorvaisena – lue tärykalvonsa liian monta kertaa konserttien eturivissä tuhonneena – naurahdin esityksen alussa mieheni tokaisulle että ei tullut otettua korvatulppia mukaan. Että tuskin niitä nyt tanssiesityksessä tarvitsee. Ei naurattanut kauaa. Tampere-talon kokemuksen jälkeen painoin mieleni muistikirjaan ylös opetuksen, että tästä lähin otan korvatulpat keikkojen ja leffateatterin ohella mukaan myös kaikenlaisiin muihin kulttuuritapahtumiin.

Yksinomaan nämä ulkotanssilliset seikat eivät vieneen showlta loistetta. Tanssijoista valtaosa oli omimmillaan baletillisessa ilmaisussa, mutta nykytanssissa ja streetdance kuvioissa vähän väärissä kengissä. Balettihypyt salpasivat hengityksen, mutta muiden lajien kohdalla ei päästy tanssin kaipaamaan rosoisen syvään ilmaisuun. Hurmoksen sijaan, olin siis korkeintaan tyytyväinen.

 

Sunnuntaina kävin sitten Kuokkalan kartanon talliteatteri Juliuksessa katsomassa tanssiteosta nimeltä Naisen osa(t) ja olin huomattavasti enemmän intona. Naisen osia ja osaa käsittelevä teos tasapainoili hienosti vakavan ja humoristisen välimaastossa. Esimerkiksi sidotuin jaloin tanssinut Teija Häyrynen hymyilytti vaikka aihe typistetyistä jalkateristä on kaikkea muuta kuin koominen. Samoin esitys osasi tehdä hienosti tragikomediaa esimerkiksi siitä, kuinka naiset työllistävät kauneuskirurgiaa muokkaamalla loputtomasti ulkomuotoaan. Huvittavaahan se on, mutta samalla äärettömän surullista. Tuija Nikkilä osasi koreografiassaan ottaa nämä molemmat puolet hienosti huomioon. Häyrysen ohella esityksessä tanssivat Kirsi Keisanen ja Elli Pulkkinen.

 

Mitä tästä siis opimme. Joskus on parempi olla menemättä merta edemmäs kalaan. Yksi asia jäi kuitenkin kaivelemaan mieltäni myös Naisen os(t) –esityksen jälkeen. Tanssin jälkeen tilassa pidettiin nimittäin pieni keskustelutovi, jossa yleisö kertoi tanssin esiin nostamia ajatuksia ja esitti tanssijoille kysymyksiä. Minä olisin halunnut kysyä, miten ihmeessä se iso sombrero mahtui niin monen muun esineen ohella pienehköön puulaatikkoon. Pelkuri kun olen, en kehdannut. Kommentoin vain esiintyjien ja yleisön välistä intiimiä tilaa.  Sombrero jäänee siis ikuiseksi mysteeriksi. Vähän niin kuin sekin, että miten kontrolloida sitä pienen pientä rajaa, joka erottaa ok-esityksen aivan loistavasta.

 

Naisen osa(t) esitys vielä sunnuntaina 24.4. klo 14 Kuokkalan kartanon Talliteatteri Juliuksessa. Liput 20 €. Ennakkovaraus 044-3699700 tai tuija.nikkila@jyvaskylantanssiopisto.org.

 

KIRJAMESSUT VOL. 2 ja kakkaa lattialla

Tänään alkaneiden Jyväskylän kirjamessujen näytteilleasettajista ja esiintyjistä voisi päätellä, että Jyväskylä sijaitsee Keski-Suomen sijaan, jossain kiven heiton päässä Jäämerestä. Ehkä Nuorgamissa. Tarkemmin ajateltuna tämä mielikuva syntyy nimenomaan läsnäolollaan poissa loistavista esiintyjistä. Heistä, jotka eivät ole vaivautuneet tänne jumalan selän taa.

 

Aluksi tämä tuntui ärsyttävältä. Helsingin kirjamessujen vakiokävijänä, vertaan tapahtumaa väkisinkin pääkaupunkiseudun vastaavaan. Tämä vertailu ei ole Jyväskylälle edukseen. Kirjamessumme vaikuttavat kotikutoisuudellaan lähinnä Helsingin messujen maalaisserkulta. Paikoin esimerkiksi tuntuu, ettei asioita ei ole mietitty ihan loppuun asti. Kuulin monen mm. kiroavan sitä, ettei esiintymislavoja ole merkitty näkyvästi. Lavojen ohjelma taas on niin pienellä, ettei siitä saa selvää. ”Tämäkö minun pitäisi nähdä lukea”, vanhempi naishenkilö osoitti ohjelma-lappustaan ja pyöritti päätään.

 

Mutta siis siitä Helsingin ja Jyväskylän vertailusta. Lähtökohtaisestihan moinen rinnastaminen on ihan hölmöä, mutta koska messumme ei ole yrittänyt keksiä pyörää uusiksi missään suhteessa, on se väistämätöntä.

Ei ole kirjamessuilta tämä, vaan työhuoneestani.

Mietinkin, että eikö tapahtumasta voisi tehdä omanlaistaan ja reilusti keskisuomalaisuutta painottavaa. Jyväskylälle omaa on nähdäkseni monipuolisuus. Meillä on kaupungin kokoon nähden paljon eri taiteenalojen osaajia.

Minun mieleisilläni Jyväskylän Kirjamessuilla – joka tosin kantaisi pikemminkin nimeä Jyväskylän taide- tai kulttuurimessut – mukana olisi koko taiteen kirjo. Kaupunginteatteri olisi mukana muullakin kuin lippu-ständillään. Se esittäisi harrastajateattereiden ohella pätkiä ohjelmistostaan ja toisi ennen kaikkea haastateltaviksi näyttelijöitä ja ohjaajia. Salin yhdessä nurkassa esiintyisi akustisena vuoroin muusikoita, runoilijoita ja tanssijoita. Kuvataiteilijat kantaisivat teoksiaan näytille ja nousisivat lavoille puhumaan taiteesta.

Yhteispaneelissa kirjailija, kuvataiteilija, tanssija, muusikko, taidekäsityöläinen ja kulttuurintuottaja pohtisivat vaikka taiteen vaikutusta nykypäivän maailmassa. Ja koska Jyväskylä on Aallon kaupunki, niin mikä ettei mukaan voisi puristaa pikkuisen arkkitehtuuriakin ja huonekalusuunnittelua.

 

Toki voidaan sanoa, että eikö Jyväskylän kesä jo edusta tällaista monikulttuurista taidetapahtumaa. Edustaa toki, mutta minä puhunkin messuista en festivaaleista.

 

Loppukaneettina mainittakoon, että messujen tulisi alkaa perjantaina, jotta koululaiset pääsisivät luokkineen mukaan. Tämä on toki suoraan Helsingin messuilta omaksuttu idea, mutta jos pyörä toimii, ei sitä tule hylätä tai keksiä aina uudenlaiseksi.

 

Ja sitten vielä huomio kirjamessujen kanssa samaan aikaan järjestettävistä Showlinkpets2016-eläinmessuista, joiden alueella piipahdin ehkä viiden minuutin verran. Seuraava päättelyketju muistutti minua siitä, miksi ei oikein tykkää koiraihmisistä: ”Olen sitä mieltä, että koirani on niin erityinen, että se on vietävä kisaamaan ja näytille messuille. Koirani ei kuitenkaan ole niin erityinen, että se olisi sisäsiisti ja ymmärtäisi olla kakkimatta messukeskuksen lattialle. Minä itse taas olen sillä tapaa erityinen, etten ymmärrä korjata lattialle kakkineen koirani jätöksiä pois.”

Että silleen…

 

Jyväskylän kirjamessut, viinimessut, Showlinkpets2016 Jyväskylän Paviljongissa 12.-13.3. Lauantai 12.3.16 klo18 asti. Sunnuntai 13.3.16 klo 10 – 17 (Huom! Viinimessut ovat auki klo 11-20 ja Ruoka klo 9-20.)

 

 

Off/Balance - hauskaa nykytanssia

Off/Balancen kokoonpanoon kuului Hutiklubissa neljä tanssijaa ja yksi soittaja.

Off/Balance kuuluu niihin tanssikokoonpanoihin, joiden esityksiä olen nähnyt eniten. Aina olen ollut innoissani, mutta outoa kyllä en oikein vieläkään osaa määritellä millaista matskua ryhmä tuottaa. Heidän liikekielensä toki tunnistan, mutta kokonaisuus on yhä aina vaan yllätys.

Kävin eilen seuraamassa Off/Balancen Hutiklubin kantaesitystä ravintola Harmoonissa. Esitys oli osa Jyväskylän kesän ohjelmaa.
Tällaista Off/Balancea en ollut koskaan nähnyt. (Todettakoon toki, etten ihan kaikkea heidän tuotantoaan tunne.) Ryhmä veti interaktiivista improa eli yleisöstä ammentavaa tanssiteatteria. Esitys oli viihdyttävä ja todella hauska. Välillä tanssijat taipuivat hurmokselliseen joukkoitsemurhaan, sitten tanssittiin mustalle lampaalle, ilmennettiin tuskaa ja euforiaa ja tanssittiin noidannuoli jenkkaa.

Enpä muista koska olisin nauranut näin paljon nykytanssi esityksessä. Aiemmin olen lähinn kyynelehtinyt. Kyyneleet olivat tosin lähellä tälläkin kertaa: kropan valtasi nimittäin vähän ennen esityksen alkua se sellainen polttava tunne, kun joku asia, jota olet odottanut on juuri alkamassa ja olet niin intona, että tunnet rintakehässä itkun poikasen - se on hieno tunne se.

Mutta vähän vielä itse esityspaikasta. Jyväskylän rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevassa ravintola Harmooni on rakennus, jonka joskus galleria Harmonian aikoihin nostin yhdeksi Jyväskylän suosikkikohteistani. Paikka toimii yhä, vaikka uudessa kuosissa onkin. Nyt ruokasalina toimiva vanha grafiikan paja on edelleen näyttävä ja valoisa tila.Toisaalta kun muistaa ne kaikki nyt maalin jäälle seinäriipustukset, tekstinpätköt ja kuvatapailut, tuntuu tila kovin neutraalilta. Ikään kuin neitseelliseltä versiolta siitä paljon eläneestä ja nähneestä talosta. 

Onneksi ihana Off/Balance toi tilaan kaivattua rosoa. Mieleen jäi kytemään myös ajatus, että taidanpa poiketa joku päivä Harmoonissa lounaalla. Nyt kun olen nähnyt miltä rakennus nykyisin näyttää, voinen keskittyä ruokaan vanhan muistelun ja huokailun sijaan. Myös talon pihaterassi näytti viinilasillisen jos toisenkin arvoiselta paikalta.

Ei pähkinöitä eikä liekkejä. Hieno esitys kuitenkin.

Maailmassa ei lie montaa asiaa jotka eivät tanssija Minna Tervamäen tekeminä näyttäisi sielukkaan sulavilta ja kiehtovilta. Luulen että esimerkiksi finnin puristamisen tai huussin alusastian tyhjentämisenkin hän tekee tavalla joka saa katsojan ihastelemaan tämän täydellistä vartalon hallintaa.

Tätä todisti myös tämänpäiväinen Jyväskylän Kesän avajaiskonsertti, jossa Tervamäki tanssi Kimmo Pohjosen haitarin tahdissa ja tämän kanssa. Jos jotain heikkoja kohtia Bright Shadow -esityksestä pitää hakea niin ne olivat lievä ylipituus ja ajoittainen yhteen ilmaisuun jumittuminen. Muutoin oivaa tavaraa ja hieno aloitus Jyväskylän Kesä viikolle.

Esityksen lopuksi osa yleisöstä nousi aplodeeraamaan. Ensin pystyssä oli pari ihmistä. Sitten kourallinen ja lopulta puolet salista. Jäin miettimään, että jos ei nouse toisten imussa antaa kuvan siitä, että olisi eri mieltä. Että "Minusta esitys oli huono. Melkeinpä paska. En taputa seisaaltaan. Korkeintaan tässä istuen". Vaikka eihän se niin mene.

Tuijotellessani istualtaan edessä seisovien peppuja mietin pitäneeni esityksestä kovasti.  En kuitenkaan ollut mitenkään pähkinöinä tai ihan liekeissä. Sellaisenakin olen monasti ollut ja pystytaputusten lisäksi yltynyt hihkumiseen ja huuteluun.
Säästän kuitenkin hurmiollisimmat suosionosoitukseni niille kaikkein parhaille jutuille. Täytyyhän sitä olla takataskussa joku ilmaisu kaikkein kovimmille jutuille. Harmittahan se nimittäin jos pääsisi näkemään vaikka sen Tervamäen ulkovessan tyhjennyksen ja ainoa tapa ilmaista intoaan olisi jo kymmenien itseilmaisujen saatossa kulunut pystytaputus.
Eihän sitä rakkauttakaan vannota kaikkille mukaville tyypeille vaan vain niille kaikkein rakkaimmille.

Baletti valtasi Lounaispuiston

Äkkiseltään ei tule mieleen montaa ronskimpaa kontrastia kuin kansallisbaletin kiertueen seuraaminen Lounaispuiston estraadin edessä, maassa istuen. Toiset ovat äärimmäisen sulokkaita, notkeita ja taitavia - toinen etsii tuskassa asentoa jossa puutunut peppu ja jäykistyneet jalat jaksaisivat olla.

Vaikka kaikki esitykset klassisesta nykytanssiin olivat upeita niin pyllyni puutumisaateen perusteella olen eniten nykytanssin naisia. Jorma Uotisen koregrafian Ballet pathétiquen aikana en edes muistanut tunnottomia jalkojani.

Baletin tuottaja Timo Sopura lupasi välittää Uotiselle tiedon tämän baletin vastaanotosta jyväskyläläisten keskuudessa. En nimittäin ollut ainoa joka oli aika liekeissä. Toki hienoja olivat muutkin tanssit.

Circus Uuden Maailman Rajatila sai kyyneliin

Kylmät väreet ja itku. Siinä elämysilmaisuja joita on kovin vaikea feikata.
Circus Uusi Maailma aiheutti Rajatila-teoksellaan minussa näitä molempia. Taas. Jopa siinä määrin, että kun kävin esityksen jälkeen onnittelemassa ja halaamassa porukkaan kuuluvaa Marianne Leppää, en ollut saada sanoja suustani kun liikutuksen kyyneleet pyrkiväti silmiin ja suuhun. Tärkeimmän sain kai kuitenkin sanottua eli "Te olitte upeita".

Kyyneleet pursuivat parhaudesta. Siitä, että jotkut vaan tekevät niin hienoa ja suurella sydämellä. Kerta kaikkiaan sanon minä ja pistän ison CUM-lipun salkooni.
CUM on jotain sellaista jyväskyläläistä, että se tekee minut kotiseuturakkaaksi. Se on jotain millä voi näyttää muille pitkää nenää ja sanoa "Lälläslää, meillä on Circus Uusi Maailma ja siksi meidän maailmamme on vähän parempi kuin teidän".

Esityksestä vielä sen verran, että päätin samantien, että tämän haluan nähdä monasti. Erottaa kaikki yksityiskohdat tai edes valtaosan niistä. Sen miten se yksi mies oikein luikerteli ilmastointiputkessa, millaisia askelia avaruusolio tapaili, kuinka miesrakkaus syttyi, ketjut kilisivät, tila laajeni jne. jne.

Jos minulla olisi valtaa vaikuttaa tahi manipuloida, käskyttäisin teidät kaikki Kankaan tehtaalle Circus Uuden Maailman esitykseen. Hölmöjä olette jos ette mene, sanon minä.

Off/Balance on hyvässä balanssissa

Off/Balancen tanssijat aloittivat ja lopettivat esityksen
seisomalla korkealla betonipaasilla Wanhan Woimalan
ulkopuolella - valmiina kenties siihen Vapaaseen pudotukseen.

Polkaisin Jyväskylän Kesäni käyntiin Off/Balancen Vapaapudotus esityksellä Vaajakosken Wanhassa Woimalassa. Sitä ennen kävin tosin juttukeikalla Kirjailijatalolla kuuntelemassa pikkuväen riimittelyä ja laulun tekoa. Ihan mainiota meininkiä sielläkin ja hienoa panostusta lastenmusiikkiorkesteri Loiskikselta ja Keski-Suomen sanataideyhdistys Rapinalta.

Mutta siis se Off/Balance. Kun esityksen lopuksi osa tanssijoista käveli ovesta ulos ja yksi hyppäsi ikkunasta järveen, olisin halunnut huutaa perään, että nyt takas. Ette lopeta vielä. Ette!

Kun vieressäni istunut Parkour Akatemian Perttu Pihlaja pomppasi kesken esityksen palliltaan ja liittyi koreografiaan, katsoin perään vähän kateellisena.

Ei sillä, että olisin halunnut esitellä sulavaa liikehdintää omalla varrellani. Pois se minusta. Olisin ollut porukassa kuin lattialla sätkivä kala – mahdollisimman kaukana omasta elementistäni. Kadehdin vain sitä, että mies oli osa noin hienoa esitystä.

(Mainittakoon tässä, että vaikka joskus sanoin, etten aio blogissani kritiikkejä kirjoittaa, niin pakkohan näitä on edes vähän arvottaa.)

Esityksen seuraavassa suvantokohdassa mietin, että jos kuitenkin nousisin paikaltani ja astelisin pokkana sisään tanssin, kuinka kauan ehtisin heilua messissä, ennen kuin joku ystävällisesti pyytäisi minua poistumaan. Ja luulisiko valtaosa yleisöstä, että tuo hirvimäisesti konkkelehtinut nainen kuului mukaan juttuun.

Off/Balancesta marssin varsin skeptisenä Kaupunginteatterille. Seuraavaksi vuorossa oli Igudesman & Joo:n A Little Nightmare Music – Klassista musiikkia koomisella tvistillä.

”Tuskin on niin hauska kuin lupaavat”, tuumin. Mietin, että jos käy oikein haukottamaan, voin keskittyä edellisen esityksen huippukohtien fiilistelyyn.
Pari tuntia kului kuitenkin teatterilla silmät kyynelissä hekotellen. Oli ne hauskoja ja taitavia. Taitaa olla aika harvinaista tuo klassisen musiikin ja komedian yhdistäminen ilman, että kumpikaan osa-alue kärsisi tai olisi vain puolittain tehtyä.

Ihan parasta komediaa oli myös se, että ennen esitystä joku vanhempi rouvashenkilö nostatti täyden rivillisen ihmisiä ylös kulkeakseen jonon vasemmalta puolelta ääri oikealle, jossa oma paikka sijaitsi. Mieleen ei ilmeisesti tullut muita kiertoteitä. Väliajan jälkeen olimme vierustoverin kanssa vähän pettyneitä, kun mummeli osasi paikalleen ilman aiempaa performanssiaan.

Päätin iltani (en sentään päiviäni) Teltassa kuuntelemalla Jyväskylä Big Bandin soittoa. Nukkumaan mennessä mietin, että olisipa elämässä enemmän tällaisia päiviä, mutta sitten muistin, että hei. Huomenna taas on!

Kapina koneita vastaan



Tanssijat Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles ja muusikko Anne-Mari Kivimäki käyvät ”Naisia ja laukkuja” tanssikoreografiassa läpi 1900-luvun alussa eläneiden naisten elämää. En jäänyt esityksen jälkeen miettimään niinkään näkemääni huikeaa tanssia, vaan laukkuja. Sitä miten outoa on, että laukusta on tullut osa identiteettiäni.

 

Muistan kuinka vielä 18-vuotiaana sitä vaellettiin huolettomasti baarista toiseen mukana vain tupakka-aski, jonka muovisuojan alle oli sujautettu käytettävissä oleva rahanto.

Oi noita aikoja. Nykyisin en lähde edes ruokakauppaan pelkän lompakon kanssa. Mukana on aina jonkin sortin laukku ja sen epämääräisen tarpeellinen sisältö. Käden ulottuvilla pitää aina olla muun muassa puhelin, nenäliina, hammastikkuja, huulirasvaa, yskänpastilleja ja kyniä. Miten ihmeessä minusta tuli tällainen Kassi-Alma.

Myönnytyksenä itselleni sanottakoon, että nuoruuteni 90-luvulla ei ollut esimerkiksi kännykkää, ei tarvetta sanelunauhuriin (ikään kuin sitä ruokakaupassa joskus tarvitsisin) tai päällekkäisiä työrupeamia, joiden järjestely vaatii jatkuvaa almanakan mukana kantamista. Mutta silti. Dokumenttiohjaaja Petri Luukkainen luopui kaikesta omaisuudestaan Tavarataivas-dokumenttiaan varten ja minä kannan pelkässä käsilaukussani puolta maailmaa.

Välillä tuntuu, että ilman puhelintani en osaisi edes hengittää. Sen kotiin unohtaminen on vähän, kuin jos unohtaisi vasemman jalkansa tuulikaappiin.

Syvästä addiktiostani huolimatta on kuitenkin olemassa yksi homma, jossa jätän luurittimen kotiin. Aloitin nimittäin viime kesänä juoksuharrastuksen ja huomasin, että takintaskussa tai juoksuhousujen persauksissa kiikkuva puhelin ei paranna juoksusuoritusta.

Pimputtimen sydämetöntä hylkäystä siivittivät toki mietteet siitä, että mitä teen jos joudun pulaan. Miten saan apua? Huutamallako? Niinpä niin. Kuinka kone- ja kontaktiriippuvainen sitä ihmisestä on voinutkaan tulla. Ja ihan näin vain salakavalasti. Kyllä kai sitä muutama ihminen jäi henkiin ennen kännyköiden maailmanvalloitustakin. Jotkut onnistuivat elämään jopa 1900-luvun alkupuolella. Ja seilasinhan minä itsekin 90-luvulla pitkin Eurooppaa pitämällä kotiväkeen yhteyttä postikorttien välityksellä.

Tästä tosiasioiden realistisesta hahmottamisesta innostuneena päätin siis valloittaa metsätiet karhuja, himomurhaajia ja räjähtäviä akillesjänteitä uhmaten. Ja sanottakoon, että se on kuulkaas melko vapauttava tunne, kun kukaan ei yhtäkkiä saakaan sinua kiinni. Suosittelen kokeilemaan. Kotioloissa tosin käyn yhä postilaatikollakin puhelin taskussa – eihän sitä nyt pidä ihan hullun vapaaksi ryhtyä.

Tanssijat Reetta-Kaisa Iles (edessä) ja Johanna Elovaara Naisia ja laukkuja -esityksessä Folklandialla 11.1.2013.