Aivoituksia - ihan konkreettisesti

Niin kaunista, mutta pirun kovaa...

Istuin viime viikonloppuna sairaalassa kaverini seuralaisena. Naisen pää kopsahti kesken luistelun jäähän sellaisella voimalla, että hetkellisesti – tai siis noin ½ vuorokauden ajan – kaverillani oli kultakalan muisti.

Kaverini vertasi itseään Nemoa etsimässä –elokuvan huonomuistiseen Doriin. Tämä tosin tapahtui vasta tuntien jälkeen sattuneesta. Aluksi hän ei nimittäin tiennyt olevansa huonomuistinen. Jokainen kysymys tuli mieleen kuin ensimmäistä kertaa, vaikka olikin vuorossaan jo 200. Vastaukseni noihin noin viiteen toistuvaan kysymykseen katosivat saman tien.

Voin sanoa, että oli aika hurja kokemus. Lääkärien todistellessa, että tämä on ihan normaalia aivotärähdys-oireilua uskalsin jo vähän nauraakin tilanteelle. Näin siitäkin huolimatta, että välistä pelotti palaako samassa huoneessa diagnoosia odottavista potilaista joltain kohta käämit meidän saman nauhan pyörittämiseen. Olivat onneksi (!) niin sairaita, etteivät kyenneet välittämään.

Seuraavana päivänä tilanne oli ohi ja kaverillani taas kaikki muumit laaksossa. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.

Mutta on se vaan ihmeellinen tuo ihmisen pää. Että sen sisältö voi mennä hetkeksi ihan jumiin pienestä kopsahduksesta ja palautua sitten vielä takaisinkin.
Jäin miettimään sitä, että mitkähän olisivat ne minun tärkeimmät viisi kysymystä joita toistelisin jos saisin samanlaisen aivotärähdyksen (tässä kohdin koputin maalaamatonta puuta). Kaverilani kysymykset koskivat mm. kaatumista, koiraa ja työtä.

Luulen, että vähän työstressin sävyttämän talven takia minäkin kysyisin, että pitäisikö mun olla parhaillaan töissä. Toinen huolenaihe olisi varmaan, että missä Jussi on (Ellei siis olisi vieressä. Toivottavasti olisi.). Sitten olisin aika takuuvarmasti huolissani kännykästäni, johon olen, sen myönnän, kasvanut liikaa kiinni. Luulen, että kysyisin jotain myös itse kaatumisesta, vaikka varsin heikon motoRIIKAN omaamani, en olisi muksahduksesta yllättynyt. Ja sitten – pahoin pelkään – heittäisin sekaan vielä päässäni turhan usein muutenkin seikkailevan epävarmuuden siitä onko kahvinkeitin sammutettu.

Toivotaan nyt kuitenkin, että jääprinsessaonnettomuudet on tältä talvelta lusittu. Ei ole meinaan omatkaan paikat vielä ihan kunnossa joulukuisen jääkontaktin takia...

 

 Sen kuitenkin vannon, että en mene enää luistelemaan ilman kypärää.