 |
Anna Liisaa näyttelee Jenna Simpanen. Kuva Hanna-Kaisa Hämäläinen |
Kävin eilen
katsomassa Jyväskylän Huoneteatterilla Minna Canthin
Anna Liisaa. Olin kuullut siitä
pelkästään hyvää ja se jos mikä on pelottava asetelma – Että oletat vahvasti näkeväsi
jotain katsomisen arvoista. Jos jostain voi tipahtaa, niin moisesta oletuksesta.
Anna Liisassa minulta tipahti
kuitenkin korkeintaan leuka miesten ottaessa toisistaan mittaa pirtin lattialla
ja kyyneleitä vanhan ja nuoren Anna Liisan tuijottaessa huolissaan ikkunasta katoavan
tulevaisuutensa perään.
Ajattelin,
että kirjoitanpa näytelmästä jotain. Mutta sitten mieleen tuli näytelmän aikana
päässäni suhahtaneita täysin epäolennaisia juttuja, kuten:
-
Mitenkäs tuo
jauho pysyy noin hyvin tuon päänäyttelijän kasvoilla. Ja kuinka kova homma jauhon
pesemisessä hiuksista oikein onkaan. Mahtaa mennä tukka taikinaksi.
-
Miksi nuo
miehet nostavat heinää seipäille eritavalla. Eikö ohjaaja olisi voinut
ohjeistaa yhtä tekniikkaa.
-
Miksi tuon
miehen käsivarteen on piirretty juuri tuon näköisiä tatuointeja ja onko ne
samat kaikissa näytöksissä. Ohjelmaesitteessä ainakin ovat osin toisenlaiset.
-
Mistä tuo
mies on niin tuttu. Varmasti olen nähnyt sen jossain.
 |
| Minna Canth 1844-1897 |
Kun 1800-luvun
Anna Liisa piilotteli sielunsa synkkyyttä maalaistuvassa ja tämän puhelinta
räpläävä sisko kailotti vittua ja perkelettä, ajattelin, että ”helkkari”. Jos olisin
nähnyt suunnitelman paperilla, olisin sanonut, että ”tuo ei ehkä toimi”. Mutta toimi
se. Ja hyvin toimikin. Helkkari.
Ohessa linkki Huoneteatterin sivuille, josta näkyvät mm. tulevat esitykset:
