Älä sano "hyvä auto", ettei tule "paha auto"

Ryppyjä rakkaudessa

"Näinhän se tietysti taas meni". Näitä sanoja maistelin suussani hakiessani Nissanilla miestäni huoltamolta. Hän seisoi korjaamon pihassa Hyundain vieressä ja selaili mietteliäänä huoltokirjaa – Etsi syytä kojelaudan hätävaloon.
En vilkaissut siniseen salamaani. Niin pettynyt siihen olin. Tältä tuntuu varmasti koiraemosta, jota pentu on puraissut kipeästi jalkaan – Hetken aikaa sydän ei tiedä tunteako rakkautta vai vihaa.

Vasta eilen olin sanonut kuinka "meidän Hunksi se aina vaan pelittää hyvin, kiihtyy hienosti eikä ole koskaan jättänyt tielle ". Taisin sanoa jotain sellaistakin, että "ajan tällä ainakin pari vuotta ennen kuin edes harkitsen vaihtoa".
Muutaman tuhannen kilometrin päässä häämötti isompi vuosihuolto. Edessä oli myös katsastus. Olin päättänyt ajaa kilometrit täyteen ja hoitaa samalla sekä huollon että katsastuksen. Hunksi oli kuitenkin toista mieltä. Sillä oli kaiketi ikävä huoltamon poikia. Niinpä se sammui ja vaikeni kesken ajon.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnista voi lukea oheisesta linkistä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Ryppyjä-rakkaudessa/1199550

Punainen ei toimi aina tytöillä

Näin talven kynnyksellä – tai ehkä jopa jo sen tuulikaapissa – tuli mieleen kokemus viime vuodelta.
Olin lähdössä kauppaan. Pakkasta oli parikymmentä astetta, joten olin reipas ja laitoin perheen kakkosauton, Nissan Noten, liekaan.
Lampsiessani ehkä vähän liiankin pitkäksi vierähtäneen lämmittelyn jälkeen autoon, hyräytin sen käytiin. Auto oli seissyt pihassa pari viikkoa, joten koneesta kuului pikemminkin tylsistynyt hurina kuin innokas murahdus.
Seisonnan takia ajattelin, että annan auton hurista itsekseen sen aikaa kun poistan tuulilasia suojaavan pressun. Ja kyllä – levitän tuulilasille talvisin suojan, koska olen kyllästynyt jatkuvaan skraappaamiseen. Ikkunoitahan nimittäin raaputtelisi ihan mielikseen, jos ei olisi kiire, mutta kiire ja kuuraiset ikkunat kuuluvat yhteen kuin makkara ja sinappi tai pinaattikeitto ja kanamuna.
Note ei ymmärtänyt hyvää tarkoitustani ja sammui välittömästi; Mielenosoituksellisesti ja pirullisesti.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää osoitteesta:
http://www.ksml.fi/teemat/autot/Kolumni-Punainen-ei-aina-toimi-tytöillä/1067546

Autollani ei ole huumorintajua

Kävin autokaupoilla, koska tarjolla oli makkaraa ja kakkua. Olen siinä mielessä heikko ihminen, että tieto moisesta tarjoilusta synnyttää minussa aina polttavan tarpeen lampsia kaupoille potkimaan renkaita.
Tälläkin kertaa automyyjä kiilasi heti kantaan ja alkoi esitellä ajokkeja. Yleensä näistä tilanteista pääsee ”kattellaan vaan, eikä  akuuttia tarvetta ostolle juuri nyt ole” –kommentilla.
Nuori, innokas myyjä ei tästä kuitenkaan lannistunut. Hän kyseli kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ensin juteltiin harrastuksista, perhekoosta ja auton käyttötarkoituksista. Sitten lomamatkoista ja sienestämisestä. Luulin jo, että miekkonen kysyy kohta television lempiohjelmat ja suosikki kirjailijan. Saattoi itse asiassa kysyäkin mieheltäni, jonka jätin jutustelemaan myyjän kanssa kahdestaan. Itse suuntasin istuttamaan pyllyäni penkistä toiseen.


loput kolumnistani löytyy tuolta:


http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Autollani-ei-ole-huumorintajua/988476

Kolme toivetta rekisterikilpeä hinkkaamalla

Käppäilin tässä yhtenä päivänä eräästä halpatuotteita myyvästä kaupasta kohti autoani. Mielessä pyöri lähinnä sellaisia ajatuksia, kuin että miksi ostin serviettejä vaikka vanhojakin on liian monta ja mihin ihmeeseen luulen tarvitsevani hankkimaani puista avaimenperää.

Avatessani auton ovea viereen tupsahti mies, joka kysyi olenko auton haltija. Mieleen nousi heti kuva toiveita täyttävästä pullonhengestä, joka siis tässä tapauksessa ei asuisikaan pullossa vaan autossa. Rekkaria hinkkaamalla se täyttäisi autohenkisiä toiveita. Kadottaisi esimerkiksi orastavan moottorivian tai täyttäisi tankin ehtymättömällä bensalla.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnista löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kolme-toivetta-rekkaria-hinkkaamalla/971570

 

 

Lämmin pylly tuotti viluiset varpaat

Joskus sitä ei ole muka mitään kirjoitettavaa ja sitten on niitä hetkiä, jolloin voisi kirjoittaa viikon autokokemuksista vaikka pienen romaanin. Sanomattakin on selvää, että heikosti kirjoitusaiheita tarjoavat viikot ovat elämisen kannalta sujuvampia. Viime viikko ei ollut tällainen. Taaskaan.

Viikon ensimmäinen mutka tapahtui kampaajalla. Hiushommat menivät suunnitellusti, mutta kampaamovisiittiin tuli 60 euroa lisää auton seisoessa väärässä paikassa. Parkkipirkko varmasti arvasi hämmentyneen reaktioni, koska oli alleviivannut sakosta selityskohdan ”Pysäköinti merkityn pysäköintipaikan viereen tai osittainkin sen ulkopuolelle”.

Ymmärrän, ettei tuoreehkolle pihakadulle haluta autoja joka paikkaan. Se kuitenkin tuntuu melkein kiusaamiselta, että tällainen kielletty pätkä sijoitetaan juuri kohtaan jossa tönöttää parkkiautomaatti.

 

Loput tästä tänään Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

 

 

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/L%C3%A4mmin-pylly-aiheutti-viluiset-varpaat/740195

Jos menet pois, mitä minulle jää?

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minun Hyundaini on Hunksi, mutta kultani, eli Peugeot-vanhukseni on muun muassa Pökötti, Pösö, Pesonen, Pekonen ja Peskonen.
Sanottakoon, että Jyväskylän Kaupunginteatterissa viime vuonna pyörinyt Viiru ja Pesonen –näytelmä oli valtava pettymys. Peugeotin sijaan lavalla pyöri vain joku pikkuisen höppänä ukkeli kissansa kanssa…

Loput tästä viime viikolla julkaistusta autokolumnistani, jota en musitanut blogiini aikaisemmin nostaa, löytyy Keskisuomalaisen sivuilta osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/j-os-menet-pois-mita-minulle-jaa/2214088

Onni on rikkinäinen auto

Keskari 5.6.2015

Autokolumnistina toimimisessa on se hyvä puoli, että autoa koskevien vastoinkäymisien edessä sitä kokee auringon paistavan aina vähän risukasaankin. En usko tavan autoilijan saavan minkäänlaista tyydytystä auton rikkoutumisesta, mutta minä voin sentään onnitella itseäni uudesta kolumni aiheesta. Sanottakoon toki, että aiheet eivät ole vielä olleet niin kiven alla, että kauhean suurta iloa näistä vastoinkäymisistä saisin. Mieluummin hakkaisin päätäni seinään yrittäessäni keksiä kirjoitettavaa kuin ammentaisin toistuvista autokriiseistä. Viimeksi tällainen ”oi onnea. Auto meni rikki” -tapaus sattui huhtikuussa. Olin lähdössä seuraavana aamuna autolla Helsinkiin ja sieltä edelleen lentokoneella maailmalle. Päätin kuitenkin pistäytyä illalla vielä jollain asioilla. Hyvä niin, sillä autoni olikin päättänyt jättää kaikenlaiset pistäytymiset väliin. Se ei aikonut liikkua edes kymmenen sentin päähän autokatoksesta. Käsijarru oli jämähtänyt niin ankarasti kiinni, ettei sitä vasten voinut ajaa milliäkään. Peruuttaessa tuntui siltä kuin auto olisi nostanut vihaisena pyllyä ylös maasta. Erityisen ärsyttävää tilanteessa oli se, että inssisetä oli juuri pari viikkoa sitten kehottanut käyttämään käsijarrua vähän useammin. Ja mehän käytettiin ja näin siinä sitten kävi. Autoni mielestä käsijarrua saisi ilmeisesti käyttää vielä enemmänkin - Ihan koko ajaan.  Mieheni nosti auton pukille, irrotti renkaan ja koputteli sitä ankarasti. Yritti kaiketi pamauttaa käsijarrua vapaaksi. Minä seisoin vierellä ja vaivuin epätoivoon. Olen huomannut, että vastoin kohtalaisen positiivista luonteenlaatuani, koneiden rikkoutuessa olen armoton pessimisti. Stressikäyräni on heti kympissä ja tunnen sapen maun nousevan suuhun. Otsassani lukee niin isolla kuin siihen vain mahtuu, että ”ei tule onnistumaan” ja olen valmis pitkään ja veriseen sotaan koneita vastaan. Näin vaikka kokemuksen luulisi minulle jo opettaneen, että mieheni saa melkein aina pelit ja vehkeet toimimaan. Joka kerta kun näin käy, olen yhtä viattoman ihmeissäni siitä, että tuhoon tuomittu tilanne muuttuukin ratkaistuksi ongelmaksi. Tämä juontanee juurensa siitä, että jos ongelmanratkaisu nojaisi minuun, ei jäljellä olisi kuin ongelma. Ratkaisua ei lankaan. Tälläkin kertaa keskityin käsijarrun korjaussuunnitelmien sijaan miettimään keneltä saan auton lainaksi. Jollen olisi ymmärtänyt laina-auton perään soittelun olevan suuri epäluottamuslause mieheni sinnikästä korjailua kohtaan, olisin jo pirauttanut vähintään viidelle ystävälleni. Tarkastin toki salaa ja puolihuomaamattomasti kännykästäni aamun bussiliikenteen ja VR:n vuorot. Kaikkien oletusteni vastaisesti käsijarru luovutti lopulta vastarintansa ja mustanharmaat pilvet väistyivät taivaalta. Tämä tosin tapahtui vasta vaiheessa, jossa mikään koputtelu ei tuntunut auttavan ja auto laskettiin takaisin maahan. Huusin mielessäni hallelujaa. Samalla tiedostin kiusallisen hyvin sen, etten opi tästäkään mitää. Ensi kerralla ole vaivun taas auttamattomasti synkkään epätoivoon ja olen valmis kiroamaan kaikki nelipyöräiset maan rakoon.

Englanninlakritsin värinen auto ei mene hukkaan

Autokolumni Ksml 22.5.2015

Tiesittekö, että Suomen varoitusliikennemerkit ovat punakeltaisia siksi, että ne erottuisivat hankien keskeltä? Muualla varoitusväri on yleensä punavalkoinen. Minä en tiennyt. En myöskään tiennyt, että ajamme usein hankien keskellä, mutta ajatus siitä, että joskus olisi taas sellaisia oikeasti pitkiä ja valkoisia talvia on toki mukava.

Väreistä tuli mieleen, että muistan kuulleeni valkoisten ja harmaiden autojen joutuvan muita värejä keskivertoa useammin onnettomuuksiin. Mietin, johtuuko tämäkin hangista ja harmaansävyisistä rospuuttokeleistä. Oletettavasti kuitenkin siitä, että Suomi-poika suosii näitä ”ei minkään värisiä” –autoja. Tottahan ne siis joutuvat muita useammin liikenneonnettomuuksiin, jos ihmisillä on nimenomaan sen värisiä autoja…

Autojen väristä on lyhyt ajatussilta appeni edelliseen autoon. Mies ajoi usean vuoden ajan englanninlakritsaksi kutsutulla autolla. (En tiedä tiesikö hän itse tätä kutsumanimeä, mutta tietää ainakin nyt.)

Auton helma oli roosa ja yläosa valkoinen. Merkkiä en muista, sillä väritys vei kaiken huomioni. Ja niin vei muuten muidenkin huomion. Auton tunnisti jo kilometrin päästä ja jos ajopeliä meni joskus lainaamaan, sai Muuramen kylillä pyöriessä olla käsi koko ajan vilkutusasennossa.

Omalla autollani moista ei tapahdu. Ensinnäkin siksi, etten tunne ihan kaikkia kyläläisiä ja toisaalta siksi, ettei autoni juurikaan erotu muiden autojen joukosta. Aina en erota sitä toki itsekään.

Viime viikolla saatoin Hyundaitani huoltoon. Näin mieheni parkkeeraavan auton pihaan ja kiikuttavan avaimet korjaajalle. Istuin Peugeotissani ja odotin. Ajaessani sitten pihasta sivuutin Hunksini ja totesin yllättyneenä, että ihan samannäköinen kuin meillä.

Tajusin sentään ihailevani omaa autoani ennen kuin vierustoverin hämmentynyt ilme ehti muuntua sanoiksi. Arvelen sanomatta jääneen kommentin sisältäneen viittauksen siihen kuinka kultakalanmuistia voi esiintyä aikuisissa naisissakin.

Mutta vielä siihen appeni autoon. Viime viikolla näin liikenteessä astetta hurjemman version englanninlakusta. Siinä valkoiseen ja roosaan oli lisätty raita nurmikon vihreyttä. Jos tarkoitus oli kumota roosan tyttömäisyys, siinä ei ihan onnistuttu. Yksi asia kuitenkin on varma. Omistajan ei tarvitse parkkipaikalla ihmetellä minne auto tuli parkkeerattua.

Sanottakoon, että apelleni huomiota herättävän auton vaihtuminen yksiväriseen biiliin tuotti aluksi pikkuisen ongelmia. Ensimmäisellä kauppamatkallaan mies ehti harhailla melkoisen ringin parkkipaikalla ennen kuin oikea auto löytyi. Tällöinkin se taisi löytyä sillä, että näkökenttään osui paremman suunnistuskyvyn omaava vaimo, joka odotti auton vierellä ja ihmetteli siipan harhailua autorivien välissä.

Vastaavankaltaisia tilanteita on saattanut olla useampikin, mutta niistä on vaiettu. Niinhän se nimittäin on, että kerran tapahtuva moka on hauska, mutta jos samaan ansaan lankeaa uudestaan, ei se enää naurata. Ei ainakaan asianomaista itseään.

Peugeot mon amour

Autokolumni Keskisuomalaisessa 30.1.2015

Sydämeni vuotaa verta enkä saa öisin unta pahojen sanojeni takia. Olin pari kolumniani sitten palauttamassa valkoista ratsuani Ranskanmaalle. Vaikka ajatuksessa oli toki eräänlaista poeettista kauneutta, tuntuu nyt pelkkä ajatuskin uskollisen ratsuni hylkäämisestä julmalta ja sydämettömältä. Voin vain kysyä, kuinka saatoin moista edes ajatella.

Näin ajatteli varmasti myös Peugeottini ja päätti siksi näyttää minulle niin sanotusti mistä reiästä kana pissii tai bensa kulkee…

 

Tein vuodenvaihteessa ”piruetteja” järven jäällä. Kuvittelin olevani yhden sortin jääprinsessa, vaikka kaunoluistimissani näytin varmasti vähemmän kuninkaalliselta. Lähinnä siltä vanhan Disney-leffan bambilta.

Kiidettyäni jo tuntitolkulla jäällä, lähdin vielä itseäni yli 30 vuotta nuorempien luistelijoiden innoittamana leikkimään ”Kuka pelkää lumimiestä” –peliä. Arvata saattaa miten siinä kävi: jää hävisi alta ja taivaalle eksynyt auringonsäde osui silmään. Sitten osui polveen. Ja toiseenkin, ja molempiin käsiin, ja vielä kyynärpäähänkin. Koskaan ei ole ollut vaikeampaa nielaista sitä v:llä alkavaa sanaa ja paria sen sukulaista.

Toettuani hieman ja poimittuani arvokkuuden rippeeni jäänpinnasta, huomasin polven näyttävän ihan väärältä – tuplakokoiseksi paisuneelta ja oudolta.

 

Ja mitenkäs tämä liittyy Peugeotiin. No siten, että suunnaksi oli otettava terveyskeskus. Linkkasin Hyundaihin, mutta auton mielestä –15 astetta oli ihan liikaa näin kylmiltään. ”Ja mikäs kiire tässä nyt yhtäkkiä on, valmiissa maailmassa”, se näytti tuumivan.

Tässä vaiheessa naapurin lapset olivat jo niin kaukana, että sain päästellä ihan vapaasti niitä ärräpäitä ja manata sinistä kumppaniani maan syvimpään rakoon. Tästä ei ollut mainittavasti apua.

Siirryin taivasalla nököttävän Peugeotin puoleen. Mieheni kaivoi auton hangesta, josta sitä ei ollut liikautettu kolmeen viikkoon, ja väänsi umpeen jäätyneet ovet puolittain väkivaltaa käyttäen auki. Saatuaan ensikosketuksen virta-avaimesta Pesonen herähti käyntiin kuin palmun alta ja kuljetti tarinan sankarittaren lääkärisedän luo.

 

Lääkärin imiessä polvesta ruiskulla verta mietin sopivaa kostoa Hyundaille. Ehdin jo ajatella autokaupoille lähtöä ja vaihtoautoon kirjautumista. Mieheni kertoessa vian olevan todennäköisesti akussa, lepyin vähän. Ymmärsin, että eihän se ihan koko auton vika ole, jos omistaja on ajanut vanhan akun loppuun. Näin siitäkin huolimatta, että mielestäni hunksi olisi voinut vihjata akun tilasta jo aikaisemmin. Ei hetkenä, jolloin kaveria ei pitäisi jättää.

Myöhemmin kävi ilmi, että syy olikin hehkutulpissa. Sanottakoon, että se akku olisi ollut aika paljon halvempi juttu. Korjaamosedän ojentaessa laskua, kiroilin taas kuin merirosvo.

 

Vaikka janosin kostoa Hunksilleni, päätin keskittyä Pesosen palkitsemiseen. Tämä oli varmasti oikea ratkaisu, sillä mikään ei syö uhmakasta nuorta kollia niin kuin vanhan kehäraakin ylistäminen.

Päätänkin näin ollen rakkauskolumnin valkoiselle Peugeotilleni – tuolle kaikkien autojen prototyypille ja uljaiden ratsujen kuninkaalle – sukulaisnaiseni viisaisiin sanoihin: ”Peugeot. Oiih. Sen nimikin on ranskalaisittain lausuttuna kuin pelkkää rakkautta rakkautta vain…”

Kamikaze-lentäjän kyydissä

Minä ja Hunksi viime syksyllä... silloin kun
vielä luulin, että meistä tulisi kavereita.

Keskisuomalaisen autokolumnini 7.10.2014 lehdessä

Olen nyt ajellut noin vuoden päivät sinisellä Hyundaillani. Pohjoisin ajoreittimme suuntasi Norjan Tromssaan ja eteläisin paikka on tainnut olla Suomen Salo. Kaara on toiminut moitteettomasti, eikä ole jättänyt minua kertaakaan pulaan. Tämä on tietysti hieno asia, mutta tästä johtuen minulla ei myöskään ole minkäänlaista tunnesidettä autoa kohtaan. Se on ihan mukava, mutta niin neutraali kulkupeli, etten rakasta sitä samalla tapaa kuin aikaisempia ajoneuvojani.

Kesällä luulin jo, että välillämme on kuin onkin jonkinlaisia fiiliksiä – syvän rakkauden sijaan kuitenkin pelonsekaisella kauhulla siveltyä horroria. Kaarani ainoa kuluneen vuoden aikana ilmentämä persoonallinen veto on nimittäin se, että se yritti koko kesän ajan tappaa minut. Jos irrotin katseen hetkeksikin tiestä, renkaat olivat jo löytäneet suoran reitin kohti vastaantulevien kaistaa.

Välistä tuntui siltä, että auto koki niin suurta vetoa kuolemaa kohtaan, että sain rystyset valkoisina vääntää sitä takaisin valoon. Aloin jo valikoida cd-soittimeenkin vähän iloisempaa musiikkia rohkaistakseni autoa pois masennuksen syvästä kuilusta. Ensin kokeilin eteläkorealaisia yhtyeitä, mutta tulkitsin koti-ikävän vain kasvattavan epätoivoa. Lokakuussa autossani soi nonstoppina Loirin Naurava kulkuri.

Olisi kenties ollut loogista epäillä auton oikkujen lähteeksi kovettuneita ja matalaprofiilisia kesärenkaita, jotka ottivat omikseen kaikki maantien urat ja töyssyt. Kaipasin kuitenkin niin kovasti edes jotain inhimillisiä piirteitä, että taivuin uskomaan persoonallisuushäiriöön. Tämä oli mielestäni looginen veto jo siksikin, että renkaissa oli ihan kivasti pintaa ja ne olivat muistaakseni toimineen syksyllä vielä moitteettomasti ennen talvikiekkojen vaihtoa.

Vaikka luonnetta kaipasinkin, moinen Stephen Kingin tappaja-auto Christinen kaltainen meininki ei kuitenkaan ilahduttanut minua. Murhatuksi tulemisen pelko ei nostata samalla tapaa lempeitä tunteita kuin vaikka männä autojen kiehuvat jäähdytysnesteet, tienposkessa pomppivat irto-osat tai startin kapina. Kaikki nuo oikkuilut ovat toki aikoinaan harmittaneet minua, mutta ne eivät ole sentään saaneet minua pelkäämään.

Kuun lopussa huokasin syvään renkaanvaihdon jälkeen. Olin ollut väärässä. Vika oli kuin olikin renkaissa, sillä talvikiekoilla tallustaessaan hunksi ei leiki enää kamikaze-lentäjää. Vaikka tämä on tietysti huojentava tieto, on se tavallaan vähän surullistakin. Autoni on yhä vain persoonaton ja neutraali ajoneuvo. Joskus vihakin on parempi tunne kuin täysi välinpitämättömyys.

Toisaalta, jos hunksini on oikein fiksu, se antaa minun nyt uskoa, että kyse oli renkaista ja yllättää minut sitten kun osaan sitä vähiten varoa. Parempi pysyä valppaana. Ihan varmuuden vuoksi lienee paikallaan hakea kirjastosta koreankielen sanakirja. Aion opetella ainakin sen kaltaisia lausahduksia kuin ”Apua!”, ”Armoa!” ja ”Saat uudet öljyt, jos jätät minut eloon”.