Älä sano "hyvä auto", ettei tule "paha auto"

Ryppyjä rakkaudessa

"Näinhän se tietysti taas meni". Näitä sanoja maistelin suussani hakiessani Nissanilla miestäni huoltamolta. Hän seisoi korjaamon pihassa Hyundain vieressä ja selaili mietteliäänä huoltokirjaa – Etsi syytä kojelaudan hätävaloon.
En vilkaissut siniseen salamaani. Niin pettynyt siihen olin. Tältä tuntuu varmasti koiraemosta, jota pentu on puraissut kipeästi jalkaan – Hetken aikaa sydän ei tiedä tunteako rakkautta vai vihaa.

Vasta eilen olin sanonut kuinka "meidän Hunksi se aina vaan pelittää hyvin, kiihtyy hienosti eikä ole koskaan jättänyt tielle ". Taisin sanoa jotain sellaistakin, että "ajan tällä ainakin pari vuotta ennen kuin edes harkitsen vaihtoa".
Muutaman tuhannen kilometrin päässä häämötti isompi vuosihuolto. Edessä oli myös katsastus. Olin päättänyt ajaa kilometrit täyteen ja hoitaa samalla sekä huollon että katsastuksen. Hunksi oli kuitenkin toista mieltä. Sillä oli kaiketi ikävä huoltamon poikia. Niinpä se sammui ja vaikeni kesken ajon.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnista voi lukea oheisesta linkistä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Ryppyjä-rakkaudessa/1199550

Maanteiden Jekyll ja Hyde sanoo "Soo soo ja Joo joo"

Joskus sitä huomaa käyttäytyvänsä liikenteessä eräänlaisen kaikkitietävän lainlukijan tavoin. Huomaan lipsahtavani sellaiseen "muka aina oikeassa olevan tyypin" moodiin, joka haluaa kertoa kanssa-autoilijoille näiden törppöilystä. Sanottakoon, että tämä moodi ei todellakaan ole täysin ansaittu.
Sisältä kumpuava palautteeni ei ole aggressiivista ja kiivaasta vaan vain kaikkitietävän opettavaisesta. Että "Huomasitko tehneesi tuossa äsken ihan väärin?". Kaikkitietävän voi myös korvata synonyymeillä ärsyttävä ja pikkuvanha.

Joskus taistelen vastaan halua seurata törppöilijää vain tavoittaakseni hänet ostarin pihasta ja kertoakseni hänen virheestään. Esimerkiksi juuri viime viikolla ajoin vahingossa päämääräni ohi, koska seurasin moottoritiellä toista autoa hinaavaa kuskia. Auto ei ollut sammunut motarille, sillä se oli edessäni jo kaupungin keskustassa. Autot liikkuivat ohituskaistalla yli sadan kilometrin tuntinopeutta. Hinaajalla oli hätävilkut päällä, mutta pimeillä lyhdyillä kulkeva hinattava peitti valot takaa tulevilta.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää oheisesta linkistä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Maanteiden-Jekyll-ja-Hyde-sanoo-soo-soo-ja-joo-joo/1189041

Kun penkeilläkin on korvat

Yhdellä lapsuuden mökkireissulla isä antoi tulla koko laidallisen. Edessä oleva kuski oli tolvana, tonttu, järjetön ja vaikka mitä. Hän valitsi väärät ajoradat ja ajoi liian hitaasti mutkaisella tiellä. Ajokorttia hänelle ei ainakaan olisi koskaan pitänyt myöntää.
Olin noin 7-vuotias ja kuuntelin tarkkaavaisena. Olin tietysti samaa mieltä isäni kanssa, sillä vaikka ajamisesta ja liikennesäännöistä en mitään ymmärtänyt, sen tiesin, että isä on näiden juttujen suhteen melkoinen taituri.

Kun sitten vihdoin pääsimme ohittamaan vajaaälyisen kuskin, minä käännyin takaikkunalle, puristin pikkuisen käteni nyrkkiin ja heristin sitä tuimalla ilmeellä höystettynä taakse jääneelle kuskille. Tunsin itseni isän pikku apuriksi.
Kuski ja pelkääjän paikalla istuva nainen reagoivat heristelyyni heiluttamalla iloisesti takaisin. "Voi ei", parahdin ääneen. Kerroin tuohtuneena vanhemmilleni kuinka eleeni oli tulkittu ihan väärin. Sen sijaan, että olisin saanut heidät nauramaan tai toteamaan takana olevan kuskin entistä tollommaksi, sainkin ankaran kurinpalautuksen. Että "ei noin saa tehdä. Tuo on huonoa käytöstä ja vieraille ihmisille ei heristellä nyrkkiä."

Loput keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kun-penkeilläkin-on-korvat/1182070

Piippailua ja kielikukkasia kapeilla kujilla

Olin reissussa Israelissa ja toimittajaryhmän muut jäsenet olivat jo palanneet kotimaihinsa. Paikallisopas järjesti viimeisen illan seurakseni paikallisen kuskimme Svikan, sillä hän ajatteli, että yksin on tylsää. Ikään kuin über-sosiaalisten päivien jälkeen olisi outoa arvostaa omaa rauhaa.
Vähän yli kuusikymppisen seuralaiseni puheli osin murahdellen, itäeurooppalaiselta kuulostavalla aksentilla ja varsin suppealla sanavarastolla. Mies oli kuitenkin isällisen avulias ja hymyilevä, joten ajattelin, että mukava saada ruokaseuraa.

Olimme sopineet treffit hotellin aulaan kuudeksi. Mies seisoi siellä odottamassa ja matkalla autolle hän totesi painokkaasti olevansa hyvin vihainen. Oikeastaan "hyvin, hyvin vihainen", vähän niin kuin Nasse-setä aikoinaan.
Kysyin miksi, johon hän vastasi toistamalla kysymykseni "Why" nousevalla intonaatiolla ja kohoavilla kulmakarvoilla höystettynä. Ikään kuin olisin kysynyt jotain todella tyhmää.
Kävi ilmi että vihaisen sijaan Svika olikin vain kovin nälkäinen (hungry – angry). Sellainenkin sana on kuulemma kehitetty kuin "hangry". Se tarkoittaa kovasta nälästä kumpuavaa kiukkuisuutta ja vihaa.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani voi lukea osoitteessa:
https://www.ksml.fi/teemat/matka/Kolumni-Piippailua-ja-kielikukkasia-kapeilla-kujilla/1126819

Miksi nuori Suomi keulii?

Koska aurinko on alkanut jo lämmittää ja muutamia pikkulintuja on havaittu, saavat ajatukset karkailla kevääseen ja kesään.
Itävaltalainen veljentyttöni vieraili viime kesänä Suomessa. Uimme, saunoimme, shoppailimme ja höpötimme – niin kuin kuuluukin. Sitten tämä kohta täysikäinen nainen kysyi minulta Suomen liikennettä koskevan kysymyksen johon en osannut vastata. "Miksi suomalaiset pyöräilijät ja mopoilijat keulivat koko ajan. Mikä siinä on se juttu?"

En ollut ehkä ennen asiaa ajatellut, mutta kun se tuli puheeksi huomasin, että usein renkaista asfalttia koskee tosiaan vain toinen. Mietin onko kyseessä joku enduroharrastusta suosivien maiden juttu. Suomessa kun monet kokeilevat crossia hiekkamontuilla ja mökkiteillä. Vai onko Suomen nuoriso vain jollain tapaa erityisen hurjapäistä?

Ennen kaikkea jäin kuitenkin miettimään omaa nuoruuttani. Nykymopoilijat tuntuvat olevan selvästi taitavampia hurjastelijoita kuin oman ikäluokkani edustajat nuorina. He näyttävät hallitsevan teknisesti vehkeensä paremmin ja pyörittävän niitä taidokkaasti – Usein toki uhkarohkeasti, mutta siis myös taidokkaasti.

 

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Miksi-nuori-Suomi-keulii/1120284

 

Hauskoja ja ei-niin-hauskoja teknisiä vikoja

Joskus rantaan pääsy voi olla työn ja tuskan takana.

Istuin alkuviikosta Hämeenlinnan rautatieasemalla odottamassa junaa. Ensin se oli myöhässä viisi minuuttia. Sitten kymmenen ja lopulta tauluun rävähti 40. Kirosin mielessäni. Miksi pakkanen yllättää VR:n aina kun olen lopen uupunut enkä muuta halua kuin päästä kotiin. ”Myöhästymisen syynä on tekninen vika”, kuuluttaja toisteli. Minä nieleskelin pyhää raivoa. Sitten rupesi yllättäen hymyilyttämään. Mieleen nousi toinen kokemus ”teknisestä viasta”.

Olin tovi sitten lomalla Punaisen meren rannalla. Olin sopinut paikallisen toimijan kanssa sukellusreissusta ja seisoin hyvissä ajoin hotellin edessä odottamassa kyytiä. Kun puoli tuntia oli kulunut eikä hakijaa näkynyt, aloin epäillä, ettei kyse ehkä olekaan notkeasta jordanialaisesta aikakäsityksestä. Muutaman puhelinsoiton jälkeen selvisi, että joku jossain oli unohtanut jotain ja ainakin minut.

Kuuma ilma kutitti kivasti nenää, seura oli hyvää eikä lomalaisella ollut oikeastaan kiire minnekään. Puolentoista tunnin jälkeen hymyilevä taksimies kaartoi Hyundaillaan luoksemme.
Etupenkille istahtava matkaaja totesi polttoainevalon palavan punaisena. Naureskelimme, että noinkohan päästään rantaan asti. Oletimme kuitenkin auton vilkuttavan valoa ikään kuin huvikseen.
Hetken päästä emme enää olettaneet mitään. Pari yskäisyä ja tankki huokasi tyhjyyttään. Kuski puhui teknisestä viasta, eikä uskonut analyysiämme polttoaineen vähyydestä.

Keskellä kohtalaisen vilkasta moottoritietä opimme, että Jordaniassa ei vilkutella turhaan hätävaloja. Kuski pomppasi auton viereen ikään kuin näyttämään, että tässä ollaan. Mietin, että noinkohan kännykkää ajaessaan näppäilevät paikalliset ehtivät havaita sen paremmin kuskia kuin autoammekaan. Laitoimme turvavöitä kiinni ja painauduin selkänojia vasten.

 

Autossa alkoi olla hikisen kuuma. Vaativan koputtelun jälkeen kuski avasi takalukossa olevat ovet ja päästi meidät ulos. Siinä me sitten seisoimme - jordanialainen taksikuski ja neljä Suomi-turistia 30-asteen helteessä moottoritien varressa. Vasemmalla aukesi hiekka-aavikko ja oikealla siinsi Punainen meri.
Kun paikalle hälytetty vaihtoauto saapui, hyppäsimme kyytiin ja jätimme kuskin hoitamaan ”teknistä ongelmaansa”.

 

Muutaman lisäkommervenkin ja pitkähkön odottelun jälkeen olimme vihdoin veneessä ja vesillä. Hallelujaa, me huokasimme. Joku taisi sanoa, että toivottavasti moottorit on muistettu tankata. Ja olihan ne. Tällä kertaa moottori yskähtikin sitten ihan oikeaan tekniseen vikaan ja seilasimme vesillä kahden moottorin sijaan yhdellä. Kunnes se toinenkin rikkoutui.
Tilanne oli niin koominen, että emme uskaltaneet edes arvuutella mikä seuraavaksi hajoaa. Ja jos olisimmekin uskaltaneet, kukaan tuskin olisi arvannut tikkaita. Laivasta veteen johtavat raput olivat nimittäin seuraavana hajoamislistalla. Nöyrät purserit auttoivat vedenvaraan jääneitä sukeltajia kyytiin.

Armottoman säätämisen ja sakean bensankatkun jälkeen toinen koneista heräsi eloon ja livuimme laituriin. Hotellille paluun jälkeen kuljimme loppupäivän apostolinkyydillä, sillä jotkut päivät eivät selvästikään ole ajoneuvopäiviä.
Purressani hammasta Hämeenlinnan rautatieasemalla mietin, että jotkut päivät eivät ole junapäiviäkään. Asia ei jotenkin vaan tuntunut yhtään samalla tapaa hupaisalta.

 
Tämä kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 22.2.2018

Anarkiaa ja tervettä poliisin pelkoa

Kun liikenteessä vilahtaa poliisiauto, seuraavaksi vilahtavat punaiset jarruvalot. Poliisia pelkäävä kansa säikähtää nimittäin maijaa enemmän kuin kokonaista tielle rynnivää hirvilaumaa. Aina ei ole näin.
Ajatuksiinsa uponnut ystäväni havahtui liikenteessä siihen, että poliisi viittoi häntä syrjään. Kuten kuuluukin, naisen ensireaktio oli ”mitä minä nyt tein”. Poliisi kertoi, että autosta on ajoneuvoverot maksamatta. Pikkuisen anarkistien asenteen omaava ystäväni vastasi, että "ei pidä muuten paikkansa”.

Poliisi nikotteli hämmentyneenä. Sanoi, että kyllä nämä meidän tilastot väittävät, ettei laskua ole maksettu. Nainen ajatteli, että jos kieltää asian vielä muutaman kerran ja erityisen painokkaasti, tilanne purkautuu sillä. Ei purkautunut.
Tovin kinastelun jälkeen nainen myönsi, että onhan tässä sellainen pieni mahdollisuus, että maksun suorittaminen on tosiaan unohtunut.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnista löytyy täältä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kolumni-Anarkiaa-ja-tervett%C3%A4-poliisin-pelkoa/1106743#comments

Pörriäiset jet lagissa

Kärpäsiin ei kiinnitä juurikaan huomiota kesällä, vaikka keväällä lajin ensimmäiset edustajat ovat suloisia viestejä lähenevästä lämmöstä. Sanottakoon että suloisia, mutta usein valheellisia, sillä lämpöä on juhannuskokolla haettu usein villasukista ja toppatakista.

Mutta siis kärpäset. Miten ne liittyvät autoihin ja liikenteeseen. Törmäsin kahdella viimeisellä matkallani kärpäseen lentokoneessa. Tai siis en varsinaisesti törmännyt, mutta kiinnitin huomiota noihin pöriseviin kanssamatkustajiin.


Toisella kertaa kärpänen oli siirtymässä Nepalista Turkkiin ja toisella Islannista Yhdysvaltoihin, Floridan osavaltioon.
En muista nähneeni pieniä sen enempää kuin isojakaan eläimiä aikaisemmin lentokoneissa, joten nämä saivat täyden huomioni.



Loput tästä autokolumnistani voi lukea keskisuomalaisen sivuilta osoitteesta:


https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/P%C3%B6rri%C3%A4iset-jet-lagissa/1099951

Melkein maantierosvon kyydissä Nepalin vuoristossa

Matkasin syksyllä Jeepin kyydissä kohti Nepalin vuoria. Paikallisen kuskimme täytyi aika ajoin pysähtyä kuittaamaan kyytiläiset tien varren tarkastuspisteessä. Tarkastajista osa halusi katsoa kuskin asiakirjat läpi, osalle riitti kun niitä vilautti ikkunasta. Jälkimmäisessä tapauksessa asiakirjoina olisi ihan hyvin voinut olla passikopioidemme sijaa vaikka suomalaisen Marttaseuran vuosikertomus tai käsipallopelin ohjeet.
Tarkoituksena oli kaiketi kontrolloida sitä, että vuorilta palaa yhtä monta tyyppiä kuin sinne meneekin. Tämä kuulostaa loogiselta toiminnalta seudulla, jossa maavyöry voi hetkenä minä hyvänsä pyyhkäistä pitkän tienpätkän pois kartalta.
Kuskia pysähdykset ehkä ketuttivat, mutta me otimme ne ilolla vastaan. Pieni paussi pomppuiseen matkaa tuntui mukavalta ja toi useimmiten mukanaan myös tovin jaloittelutauon.
Saavuttuamme taas yhdelle pisteelle kuski hyppäsi kyydistä ja näytti kädellään, että pitäkää te vain peput penkissä. Ajatuksena kaiketi oli, että tämä ei vie edes tovin puolikasta.
Sitten oven avasi vieras mies. En muista miltä hän näytti, mutta mielikuvissani hänestä on muotoutunut vähän Rasputinia muistuttava metsärosvon omainen hahmo. Hän nyökkäsi meille ja istui ratin taa.
Syntyi valtava häly. Jokainen kahdeksasta matkaajastamme ihmetteli, huudahteli ja kummasteli kuskia kaikilla osaamillaan kielillä. Tuhkaa siroteltiin ja kaapuja revittiin. Että kuka tuo on, mitä tapahtuu, minne mennään ja KÄÄK!

Loput tästä keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/ulkomaat/Kolumni-Melkein-maantierosvon-kyydiss%C3%A4-Nepalin-vuoristossa/1093852



Yksi vuoristoteillä toimineista ajoneuvoista.

Taksikuskiksi tahtomattaan

Helsinkiläinen tuttavani lähti aamulla asioille. Alla oli kohtalaisen tuore ajoneuvo. Se sellainen vielä uudelta tuoksuva malli, jonka kojelaudalta tulee vielä pyyhkäistyä sille leijailleet pölyhiukkaset.
Liikennevaloissa seisoessaan nainen upposi ajatuksiin. Mietti ehkä lasten joululahjoja. Tai jos sattui olemaan kevät, niin kesälomamatkaa. En muista mihin vuodenaikaan tässä oltiin liikkeellä. Sen kuitenkin muistan mitä seuraavaksi tapahtui.


Lue loput kolumnistani osoitteesta:


https://www.ksml.fi/teemat/autot/Kolumni-Taksikuskiksi-tahtomattaan/1080372

Nuttura kireällä junan vaunussa

X vuotta sitten istuin kaverieni kanssa junassa. Takana oli raskas ja ehkä vähän kosteakin viikonloppu. edessä paluumatka opiskelukaupunkiin.
Ennen vanhaan junan istuimet olivat sohvamaisen pehmeitä ja juuri sellaisella etäisyydellä toisistaan, että vastakkaisissa paikoissa sai ujutettu jalat toisen syliin. Joku keksi lukea ääneen mukana olevaa novellikokoelmaa.
Tunnelma oli raukean sadunomainen. Ensimmäisen novellin jälkeen ääneen tuli toinen lukija ja sitten kolmas.
Ennen kuin krapulainen satutuokiomme pääsi loppuunsa käytävän toisella puolella käytävää paloi pinna.
Koska olimme lukeneet ääneen jo reippaasti toista tuntia, oli "voisitteko olla lukematta ääneen kun tässä on vähän vaikea keskittyä" sanojen takaa aistittavissa reippaasti hampaiden kiristelyä ja palavaa pinnaa & pärettä.
Hiljenimme. Pyörittelimme silmiämme toisillemme merkiksi siitä, että nyt on naapurissa nuttura kireällä ja ihan tyhmä meininki.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani voit lukea osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Nuttura-kireällä-junan-vaunussa/1073850

Vuoristotietä leppoisasti läpsyt jalassa

Otin kesälomallani tuntumaa Nepalin vuorten tieverkostoon suunnatessani vaellusreitille Himalajalle. Minua ei jännittänyt niinkään se, miten pää ja kroppa kestävät yli viiden tonnin korkeutta vaan se miten ne kestävät reitin alkuun vievän tien. Matkanjärjestäjä Mandala Travelin opas lupasi jeeppimatkalta "vähän hurjaa menoa" ja sitä myös sain.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani voi lukea osoitteesta:

.http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Vuoristotietä-leppoisasti-läpsyt-jalassa/1051699

Miniatyyrituotteiden kavala luonne

Eikös tämä nyt näytä ihan selvästi hammastahnatuubilta...

Kaikki tietävät ne pienet suloiset purnukat ja putkilot joita löytyy hotellihuoneiden vessoista. Peilin alla on rivissä saippuaa, shampoota ja hoitoainetta. Ja jos ollaan vähän paremmassa yömajassa, löytyy vessasta myös ihorasvaa ja ehkä hammastahnaakin.
Moni miniatyyrituote lipsahtaa lähtöhetkellä melkein vahingossa laukkuun. Kun purkkeja sitten kotona asettelee kaappiin, sitä miettii, löytyykö näille oikeasti joskus joku järjellinen tarve.

Vaikka purkit ovat nukkekotimaisuudessaan söpöjä, saattaa niiden muovisen kuoren alla piillä pirullinen ja ennen kaikkea harhaanjohtava luonne. Vai mitä sanotte näistä itselleni ja ystävilleni sattuneista kömmähdyksistä.

Nainen lähti pitkäksi viikonlopuksi Helsinkiin konferenssiin ja nappasi mukaan hotellista otetun ihovoiteen. Jalkoihin oli ilmestynyt kuivaa ihottumaa ja reissun yömaja oli sitä luokkaa, ettei sieltä rasvapurkkia löytyisi. Näppärän pikkupurkin voisi läträtä surutta kinttuihin ja ehkä kotiin palaisi astetta pehmeähipiäisempi nainen.

Rasva ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Oikeastaan päinvastoin. Iho oli kuivaa vaikka nainen rasvasi aamuin illoin.  Konferenssin viimeisenä päivänä hän tehorasvasi hilseilevää jalkaa ruokatunnillakin.

Kun purkki oli jo niin tyhjä, että sitä piti hakata kämmentä vasten, jotta sai viimeisen pisaran puristettua ulos, naisen silmät tarkensivat purkin kylkeen. Nenälle unohtuneiden lukulasien läpi nainen luki tekstin ”suihkusaippua”. ”Onneksi oli sateeton viikonloppu”, hän tuumasi kävellessään apteekkiin ostamaan tehokkaampaa rasvaa.

Toisessa tarinassa nainen lähti ystävän kanssa laivalle. Hän heitti laukkuun israelilaisesta hotellista napatun hammastahnatuubin. Sen kyljessä luki jotain hepreaksi. Tekstin sisältö ei avautunut, mutta tuubin muoto oli ilmiselvästi hammastahnaan viittaava.

Baari-illan päätteeksi nainen pesi hampaat ja ihmetteli, että kyllä on israelilaisessa ja suomalaisessa tahnassa eroja. Hän tarjosi tahnaa kaverillekin uudenlaisen kokemuksen nimissä. Kummallista on, molemmat totesivat ennen kuin painoivat päänsä punkkaan.

Aamulla kun kaveri oli suihkussa, hammastahnatuubin teksti osui naisen silmään. Tuubin toisella puolella sisältö oli selvitetty englanniksi. Kesti puoli vuorokautta ennen kuin nainen tohti kertoa ystävälleen, että yöllä tuli pestyä hampaat partavaahdolla.

Oheinen kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 10.9.2017

 

Bussimutsiksi punaiseen vuoroon

Tuttavani palasi Keski-Suomeen Turun satamasta punaisella bussilla. Vuoro osui samaan aikatauluun satamaan rantautuneiden ruotsinlaivojen kanssa. Bussissa vallitsi risteilytunnelma, jonka pariin olen itse joskus joutunut sukeltamaan junassa. Voi sanoa, että siitä on onni kaukana.
Maisemien yksitoikkoisen ihastelun sijaan ystäväni nautti kanssamatkustajien järjestämästä monipuolisesta oheisohjelmasta. Välillä hoilattiin yhteislaulua ilman itsekritiikkiä ja nuottikorvaa, sitten tapeltiin sekä fyysisesti että henkisesti ja jos ei muuta keksitty, paineltiin toistuvasti stop-nappia, koska siitä pääsee niin kiva piippaus.


Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnista voi lukea osoitteesta:
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Bussimutsiksi-punaiseen-vuoroon/1032918

Taksijonossa mies taantuu luolamieheksi

Odotin rallihumussa taksia. Jonossa kinasteltiin. Joku oli ohittanut toisen tai ainakin katsonut väärällä tapaa. Joku jo vähän tönäisi edessä olevaa ja puheäänet nousivat volyymiin "huuto". Naiset valittivat etuilijoille ja osa näiden vieressä seisovista miehistä näytti rukoilevan hiljaa mielessään, että tyttöystävä sulkisi suunsa ennen kuin tilanteeseen on pakko tarttua. Ilmassa leijuvan väkivallan uhan pystyi melkein maistamaan. Homma säilyi kuitenkin onneksi murinan ja puhinan mittakaavassa.
Mieleeni tuli parin vuoden takainen mittelö Jyväskylän matkakeskuksen pihassa, josta toinen osapuoli jatkoi sairaalan kautta matkaa tuon puoleiseen.




Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani voi lukea tuolta:
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Taksijonossa-mies-taantuu-luolamieheksi/1027116

Yli niin että heilahtaa

Autoa ajaessa riista-aitoihin kiinnittää huomion yleensä vain silloin kun niiden kerrotaan päättyvän tai niissä mainitaan olevan aukkoja. Olen miettinyt miten tähän tulisi reagoida. Ajaa kenties yhtäkkiä normaalia varovaisemmin ja tarkkaavaisemmin. Eikös eräänlaista valppautta olisi hyvä toteuttaa liikenteessä ihan jatkuvasti – riista-aidan aukottomuudesta tai aukkoisuudesta huolimatta.

Ajellessani tovi sitten Tampereelta kohti Keski-Suomea huomasin riista-aidan päälle kaatuneen valtavan puun. Ensin ajattelin myrskyn tai vanhuuden kaataneen sen, mutta sitten tajusin, että asialla ovat varmasti metsän eläimet.

Epäilen lähinnä pupuja, kettuja ja mäyriä joiden on oikeasti lähes mahdotonta päästä aidan toiselle puolelle ilman apuja. Peuroille ja hirville puun kaatamisesta ei sitä paitsi olisi edes kauheasti apua, sillä kapeilla sorkilla (kyllä – hirvien ja peurojen jalkoja kutsutaan sorkiksi ei kavioiksi) on vaikea tasapainoilla pyöreärunkoisen puun päällä. Pupujen pehmoiset tassut sen sijaan saavat kaarnaisesta kyljestä varmasti hyvän otteen.

Uskon siis metsän eläimien kaataneen yksissä tuumin puuvanhuksen saadakseen ylikulun asfaltin ihanaan maailmaan. Siellä ne ovat kettu ja pupu syvässä sovussa kalunneet ja vuolleet puunrunkoa.

Ja miksikö kerroin tämän teille. No ihan vaan vaikka siksi, että ehkä joku lukijakin kuvittelee seuraavan riista-aidan kohdalla pupupyramidin, jonka turvin metsän pörröturvat pyrkivät aidan toiselle puolelle – Ei sille vihreämmälle vaan vaarallisemmalle puolelle.

Kyllä elämään täytyy sujauttaa välillä pikkuisen fantasiaa, ettei menisi elo turhan vakavaksi.


Kolumni julkaistiin Keskisuomalaisen auto-liitteessä 28.8.2017

 

Kolumni julkaistiin Keskisuomalaisen auto-liitteessä 28.8.2017

Öinen autopesu ja konttailua takapenkillä

Sitä sanotaan, että lemmikinomistajat tuppaavat inhimillistämään lemmikkejään vähän turhankin paljon. Että koira selvästi sanoo ilmeellään ymmärtävänsä veromätkyjen ankaruutta tai kissa yrittää kertoa, että poikaystäväkokelas ei ole varteenotettavaa sorttia.
Lemmikkieläimettömänä ja lähinnä joskus kultakalaan hetkellisesti kiintyneenä olen sitä mieltä, että koirat ilmentävät pääsääntöisesti nälkää, janoa, kuumuutta, vilua ja sairautta. Muuksi tulkitut tunteet ovat useimmiten sattumaa tai heijastumia ihmisen omista ajatuksista. Että se pikkuisen ärsyttävältä tuntuva poikaystävä on varmasti pistettävä vaihtoon kun kissakin niin viestittää.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta autokolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Öinen-autopesu-ja-konttailua-takapenkillä/1017529

Vihreät kaverit menivät liikennevaloissa nurinniskoin

Hoi sinä, metsän vihreällä Fiat Puntolla ajava kuski. Minä, puutarhani ja autoni vihaamme sinua. Tai jos emme nyt ihan vihaa, niin ainakin olemme sinulle kovin vihaisia.

 

Ajoin nimittäin alkuviikosta töihin perässäsi ja sinä päätit, että kohdallasi keltaiseksi muuttuva liikennevalo, vaatii ennakoimatonta lukkopysähdystä. Löin perässäsi jarrujalan niin vimmalla pohjaan, että autoni sammui ja pelkääjän paikan jalkatilassa kököttäneet rakkaudella kasvattamani kaksi chilin taimea menivät nurin – Ei sillä tapaa pikkuisen kenolleen vaan ihan nurin niskoin. Ruukuissa ei ollut enää multaa tippaakaan ja taimia ei näkynyt multakasan alta.

Sinä kuitenkin päätit jarrutuksesi jälkeen, että eihän tässä ihan vielä pysähtyä tarvitsekaan ja ajoit liikennevalojen läpi. Sinä siis niin sanotusti livahdit rikospaikalta ja minä jäin huolissani katsomaan pelkääjänpaikan multakasaa. Olin niin hämilläni, etten osannut edes kiroilla. Nyt tiedän siis, että sellaisiakin tilanteita on olemassa.




loput keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kolumni-Vihre%C3%A4t-kaverit-meniv%C3%A4t-valoissa-nurin-niskoin/1002624

Toivon volttia heittäneiden chilien muuttuvan kesän kuluessa tällaisiksi...

Autollani ei ole huumorintajua

Kävin autokaupoilla, koska tarjolla oli makkaraa ja kakkua. Olen siinä mielessä heikko ihminen, että tieto moisesta tarjoilusta synnyttää minussa aina polttavan tarpeen lampsia kaupoille potkimaan renkaita.
Tälläkin kertaa automyyjä kiilasi heti kantaan ja alkoi esitellä ajokkeja. Yleensä näistä tilanteista pääsee ”kattellaan vaan, eikä  akuuttia tarvetta ostolle juuri nyt ole” –kommentilla.
Nuori, innokas myyjä ei tästä kuitenkaan lannistunut. Hän kyseli kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ensin juteltiin harrastuksista, perhekoosta ja auton käyttötarkoituksista. Sitten lomamatkoista ja sienestämisestä. Luulin jo, että miekkonen kysyy kohta television lempiohjelmat ja suosikki kirjailijan. Saattoi itse asiassa kysyäkin mieheltäni, jonka jätin jutustelemaan myyjän kanssa kahdestaan. Itse suuntasin istuttamaan pyllyäni penkistä toiseen.


loput kolumnistani löytyy tuolta:


http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Autollani-ei-ole-huumorintajua/988476

Keskisormi pystyssä keskellä päivää

Oli aurinkoinen päivä. Ilmassa tuoksui kesä, liplattava järvi ja jäätelön mahdollisuus. Työpäivä oli pulkassa ja ajatukset jo vapaalla. Mietin suuria asioita. Että tekisinkö tänään vielä jotain vai enkö tekisi mitään. Vapaus valita kutkutti vatsanpohjaa ja elämä tuntui hyvältä.
Sitten ohitseni livahti auto. Tai ei oikeastaan edes livahtanut, vaan kiilasi vaarallisesti. Positiivisen pöpperöinen hymyni muuttui sekunnin sadasosassa sellaiseksi, että oli pakko reagoida italialaisittain. Töttäsin pitkään ja vaativasti, levittelin käsiäni ja näytin mielenosoituksellisesti keskisormea.
Reaktiostani vimmastunut kuljettaja pysäytti ajokkinsa eteeni. Tein lisää käsimerkkejä. Keskisormea en enää uskaltanut näyttää, mutta pyöritin päätä kuin steroideilla käyvä hyrrä ja osoitin hämmennystä ja tuohtumista levittelemällä käsiä. Mimiikkaan olisi sopinut muutama Mamma mia -huudahdus, mutta suustani ryöppysi vain Mitä-sanaan yhdistyneitä kirosanoja.



Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:


http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Keskisormi-pystyss%C3%A4-keskell%C3%A4-p%C3%A4iv%C3%A4%C3%A4/995618#comments