Yksin lentokoneessa

Autokolumni Keskarissa 13.3.

Matkasin viikko sitten bussilla Muuramesta Helsinki-Vantaan kentälle. Jaoin linja-auton kuskin lisäksi kahden muun matkustajan kanssa. Sanomattakin on selvää, ettemme istuneet vieretysten tai edes samassa bussin kolmasosassa. Minä kyhnötin edessä, nukkuva nuorimies keskiosassa ja vanhempi rouvashenkilö takana.

Varsin kovasti multitasking-henkisenä ihmisenä koin bussissa hämmentävän joutilaisuuden hetken. Koska katseen tiestä irrottava touhuaminen autossa aiheuttaa minussa helposti lieviä matkapahoinvoinnin oireita en voinut näpytellä tietokonetta, lukea kirjaa tai surfata netissä. Voin vain olla ja toljottaa tietä, imeskellä kurkkupastilleja, kaivella nenää ja miettiä niitä näitä. Jo Korpilahdella mielessä kävi ajatus, että onpa outoa ja ihanaa.

Tunne tuli vähän puskista siksi, etten oikeastaan koskaan taita pitkiä matkoja bussilla. Olen ennemminkin VR:n tyttöjä. Juna on nimittäin mielestäni työympäristönä vähän hämmentävänkin hyvä. Saavutan siellä lähes aina täydellisen flown, jonka ansiosta olen aina ihmeissäni kun konnari kuuluttaa junan saapumisesta päämäärääni.

Otollinen työympäristö syntyy siitä, että junavaunussa on sopivan vähän ärsykkeitä ja varsin suppeat mahdollisuudet muiden asioiden tekemiselle. Ei ole roskista jota kiikuttaa ulos, jääkaappia jonne harhailla hakemaan mehua tai pihan lumikasoja jotka pitää ihan just nyt kolata pois.

Jos olen yksin matkassa, on harvinaista, että lähden maakunnan ulkopuolelle suuntaavaan reissuun autolla. En tee tätä siksi, että olisin niin vihreän egoloinen, vaikka näin haluaisinkin väittää, vaan siksi, että ratin takana olen vain ratin takana.

Olen toki kehittänyt muutamien pakollisten pitkien yksinajojen aikana mielestäni toimivan muistiinpanojärjestelmän, jossa kirjoitan mieleen tulevaa kolumnia polvelle keikkuvaan vihkoon irrottamatta katsetta tiestä. Ymmärrän kuitenkin, että A) tämä on pikkuisen vaarallista, vaikka muka seuraankin silmä kovana tietä ja B) vihon tekstistä on melko mahdotonta saada myöhemmin selvää. Kirjoittamisen voisi toki korvata sanelunauhurilla, mutta jotenkin sanat tulevat paremmin somien kun suun kautta.

Mutta vielä siihen toissaviikkoiseen linjuriautoon. Bussin tyhjyys toi mieleen taannoisen Pariisi-Helsinki lennon, jolla olin ainoa matkustaja. Muistan tunteneeni itseni varsin erityiseksi lentoemännän esittäessä turvallisuusperformanssin vain minulle. Mukavalta tuntui myös se, että tuolloin vielä lentoihin kuuluneen alkoholitarjonnan virta oli katkeamaton. Join koneen peräosassa oluen jos toisenkin ja polttelin tupakkaa ketjussa. ”Olutta?”, kysytte ehkä. No 19-vuotias minäni oli jostain syystä sitä mieltä, että Ranskassa vietetyn vuoden jälkeen sielu kaipasi nimenomaan kotimaista kaljaa. Sanottakoon, että valintani olisi tänä päivänä vähän toinen.

Tuosta taannoisesta bussimatkasta kuitenkin vielä sen verran, että jotain sain sentään senkin aikana tehtyä. Kirjoitin nimittäin tämän kolumnin puhelimeni muistikirjaan. Normi kirjoittamisesta homma poikkesi kuitenkin aika ajoin kuvaan astuneen tientuijottelun ja tuumailun takia. Mukavaa puuhaa sanon minä. Linja-autossa on tosiaan tunnelmaa.