Mieleni mustat aukot

Autokolumni Keskarissa 17.3.

 

Monella ystävälläni on ensimmäistä kertaa koetuista liikennejutuista hirveän – sanoisinko hämmentävän – selkeät muistikuvat. Että ekalla bussimatkalla vastakkaisella penkillä istui pikkuisen parrakas nainen. Junan ikkunasta näkyi tukeva mies, joka liukastui pihamaalla ja ratikka rymisteli niin, että hampaat kalisivat suussa kaikilla muilla, paitsi vastapäätä istuneella hampaattomalla sedällä.

Minä taas en muista mitään. En edes sitä ensimmäistä lentokokemusta, josta nyt kuitenkin luulisi jäävän melko lailla iso muistijälki noin 10-vuotiaan tyttösen mieleen. Kovana syömärinä voisin kuvitella, että muistaisin edes lentoaterian, mutta ei.
Vuorossaan kolmannen kyllä muistan. Silloin alla oli Aeroflotin kone ja tarjottimella harmaata makkaraa. Tuo maku, jonka muistan liiankin tarkkaan, jääköön tässä nyt analysoimatta. Sanottakoon vain, ettei ollut ihan parasta herkkua maailmassa.
Korkea ilmatila muuttaa kuulemma ruoan mauttomaksi ja siksi maassa valmistettu herkullinenkaan ateria ei maistu taivaalla juuri miltään. Rohkenen kuitenkin epäillä, etteivät Aeroflotin makkara ja pahvikeksi, olisi nousseet gourmet-listan kärkeen maan kamarallakaan. Eihän ne nimittäin mauttomaksi muuttuneet pilvien keskelläkään.

Mutta siis muistamisesta ja liikennevälineistä. Oudoksi mieleni mustat aukot tekee se, että muistan esimerkiksi ihan tarkkaan sen, miltä isoveljeni näytti kun heitin tätä 7-vuotiaana halolla päähän tai miltä joulupukin tekoparta tuntui sormissa kun 4-vuotiaana kokeilin sitä istahtaessani pukin syliin.

Tulin tässä siihen tulokseen, että muistamattomuuksieni takana on jonkinlainen trauma – tai oikeastaan sen puute. Ihminen muistaa nimittäin traumaattiset kokemukset muita kokemuksia paremmin. Niistä saattaa jäädä niin voimakas jälki aivoihin, ettei muistoa saa pois vaikka kuinka yrittäisi. Näin ollen muistan tietenkin lapsuuteni väkivaltaisen teon ja joulupukin paljastumisen huijaukseksi – ovathan ne nyt aika traumaattisia juttuja. Tuttuni taas muistavat auto- ja junamatkat siksi, että vaikkei niissä nyt mitään traumaattista sattunutkaan, jotain outoa kuitenkin.

Ensimmäisen istahdukseni auton rattiin sentään muistan. Olin tuolloin 17 ja isäni sanoi, että nyt lähdetään jäälle kokeilemaan autolla ajoa. Homma oli niin mukavaa, että olisin ajanut ympäri jäärataa vaikka maailman tappiin isäni pössytellessä pelkääjän paikalla tupakan toisensa perään. Myöhemmin mieleen tuli, että ehkäpä savukkeet eivät maistuneetkaan tuona päivänä isästä erityisen hyviltä, vaan taustalla oli yritys rauhoitella hermoja. Totuushan nimittäin on, että isäni ei ollut päästänyt minua yhdenkään moottoriajoneuvon ohjaksiin aikaisemmin. Esimerkiksi päältäajettava ruohonleikkuri oli ehdoton no, no vaikka lipaston valokuvassa isoveljeni poseerasi traktorin puikoissa noin 5-vuotiaana.

En voi olla miettimättä, että muistanko kuitenkin väärin. Ehkä olin päässyt sittenkin jonkin ajoneuvon rattiin jo nuorempana ja aiheuttanut tällä ikuisia pelkotiloja ja ahdistuksen aiheita isälleni. Minä tätä en muista, sillä joskus aivot myös suojelevat ihmistä unohduksella. Isäni armottomasta sauhuttelusta päätellen häntä ei moisella unohduksella siunattu.