Portobellosieniä ja agressiivisia värejä

Richard Mossen valokuvat ovat kauniita, mutta samalla tapaa agressiivisia.

Vierailin parin viikon takaisella Kööpenhaminan reissullani Louisianan taidemuseossa. Kyseinen modernin taiteen museo sijaitsee Humlebækissä noin 35 kilometriä Kööpenhaminasta pohjoiseen.

Tanskassa asuva kaverini on kertonut ja intoillut paikasta monesti, joten olihan se nähtävä.



Siinä vaiheessa kun emme olleet oikeastaan vielä päässeet taiteen äärellä vaan vasta puikahdettu näyttelyhallien läpi kahvilaan, ymmärsin, että onhan tässä mistä intoilla. Olin ihan myyty. Maistellessani kahvilassa portobello-leipää, joka sekin oli yhdenlainen taideteos, taisin sanoa jotain sellaista, kuin että olen varsin yllättynyt, jos en elämäni aikana tule käymään täällä toista kertaa.

 

Portobello-leipä.

Museo näyttää ulkoapäin jotakuinkin normaalin omakotitalon kokoiselta, mutta se jatkuukin sinne tänne, ylös ja alas. Jatkosiiven jatkosiivillä kasvatettu tila istuu ympäröivään tanskalaiseen merenrantaan, lehtipuumetsään ja lampeen ihan saumattomasti. Samalla tapaa kuin Mäntän Serlachius museon Göstan paviljongissa, myös Louisianassa raja ulko- ja sisätilan välillä hämärtyy ja ajoittain jopa katoaa. Sisällä kävellessä unohtuu välillä ihailemaan puutarhassa seisovia veistoksia ja ulkona tallustellessa voi puolestaan hämmästellä sisätilan taulujen väriskaaloja.

Kateellisena kuuntelin kaverini kertomuksia museon aiemmista näyttelyistä. En ole tainnut kovin montaa kertaa eläissäni olla näin kateellinen näyttelyistä joita en ole nähnyt.

 

Ikkunasta näkyy vehreä veistospuisto.

Tällä kertaa Louisianassa oli perusnäyttelyn ohella esillä Paula Modersohn-Beckerin maalauksia ja Richard Mossen valokuvia. Näistä jälkimmäisistä tykkäsin kovasti, vaikka mukaani tarttunut näyttelyjuliste tuskin päätyy koskaan seinälleni. Mossen valokuvat olivat samanaikaisesti todella kauniita että ihan hirveän aggressiivisia. Kuvissa käytetty väri ei ollut pinkkiydestään huolimatta söpöä ja tyttömäistä vaan pikemminkin raakaa ja säälimätöntä. Kun osaan kuvista yhdistyi vielä lapsisotilaita ja autioita asuntoja, oli tuomiopäivän tunnelma käsinkosketeltava.

 

Veistos ihailee lampea.

Seilattuamme museossa jo pitkän tovin kävimme lopuksi museon ns. muksusektorilla. Siellä liikutuinkin sitten jo melkein kyyneliin. Useaan kerrokseen sijoittuvassa tilassa oli mahdollisuus tehdä miltei mitä tahansa: oli kuvanveistoa, maalausta, legotyöpajaa, askartelua ja ”you name it”. Ensimmäisestä huoneesta sai napata matkaansa pienen matkalaukun, jonka sisältä löytyy tehtäviä, jotka liittyvät tavalla tai toisella vaihtuvaan näyttelyyn. Nyt esimerkiksi piirustuspöydän keskustaa koristi peili, josta pikkumaalarit saivat tutkiskella kasvojaan ja tehdä Paula Modershon-Beckerin tapaan omakuvia.

Tämä lasten paratiisi kuuluu lipun hintaan ja vaikka taapero askartelisi pienen leikkimökin kokoisen saviveistoksen, ei siitä peritä lisähintaa. Tärkein kysymys mielestäni on toki se, että saako sinne mennä myös aikuiset – ilman lapsia siis. Jos nimittäin asuisin museon ”huudeilla” muuttaisin mieluusti taidehuoneeseen, josta aukeaa seinänkokoiset lasi-ikkunat lammelle ja väsäisin saviukkoja ja legovehkeitä maailman tappiin asti.

 

Sitäkin ehdin museossa miettiä, että jos minusta tulee isona taidemuseon johtaja, (jota suuresti epäilen, mutta saahan sitä unelmoida), niin veisin museon puuhamiehet ja henkilökunnan ensitöikseni Louisianaan ja sanoisin ”Tehdään tämän tapainen. Tämä on ihana”.

 

Tähän huoneeseen voisin muuttaa askartelemaan.
 

Laukusta löytyy tehtäviä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Louisianan taidemuseo Gl Strandvej, Humlebæk, Tanska



Shilpa Guptan mikrofoneista tehty veistos.