Mietin tuossa istuskellessani sunnuntaina Helsinki-Vantaan asemalla, että ihmisten tarkkailu on kyllä mukavaa hommaa ja lentokenttä tähän tarkoitukseen aivan yliverto paikka. Menijää on niin monenlaista ja fiilistä niin erilaista.
Yksi parhaista paikoista on vastaanottoaula, jossa reissusta palaavat kohtaavat hakijansa. Läpsyä, halia, toverillista taputtelua ja onnen kyyneleitä. Siinä ohessa asiallista tervehtimistä ja sitten niitä joita kukaan ei ole vastassa. Ihmisten ilmeistä voi vetää johtopäätöksiä kuluneesta reissusta. Että nuo ovat varmaan olleet bisnesmatkalla, nuo rilluttelemassa ja tuo etsimässä ominta minäänsä. Todennäköisesti arvailu menee reilusti metsään.
Tarkkaillessani ihmisiä tajusin muuttuneeni. (Mitä. Minäkö?) Varsinkin nuorena vietin paljon aikaa tällaisissa perinteisissä tarkkailupaikoissa. Ehdoton suosikkini oli Salon rautatieasema jonne vetäydyin ikävuosina 13-18 toistuvasti. Olin siellä aina yksin ihmisten keskellä, mutta sen sijaan että olisin keskisttynyt muiden tarkkailuun, taisin tarkkailla lähinnä itseäni. Kirjoitin mustakantisiin vihkoihin ajatuksia ja tarinoita.
Osan niistä allekirjoittaisin varmaan vieläkin, jos kehtaisin kaivaa ne esiin ja lukea. Valtaosa olisi varmasti sitä sellaista todella noloa nuoruuteen kuuluvaa "minä tiedän kaiken" - uhoa. Tästä johtuen en viitsi tekstejä lukea. Mukavampi kuvitella, että olin tuolloin muka fiksu. (Eh!)
Mutta siis. Fokus on muuttunut. Nyt tarkkailen asemilla muita en niinkään itseäni. Tämä ei toki tarkoita sitä, että tietäisin jo kaiken itsestäni enkä siksi jaksa enää mieltäni kaivella, vaan lähinnä siitä, että jossain välissä, ikävuosina 20-30, huomasin, että täällä on muitakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti