Amerikkalaiset Tanskassa



Pala Vegasia Kööpenhaminan keskustassa.

Osallistuin maanantaina Köpiksessä Amerikan eri kohteiden, lentoyhtiöiden, hotellien, happeningien jne. yhteiseen promotilaisuuteen eli American travel show:n. Sen ohella, että luonnollisestikin sain vastata sen tuhannen kertaa kysymykseen "how are you", tulin todenneeksi, että on se vaan ihme maa tuo Amerikka.
Aika monta vuotta olin nimittäin sitä mieltä, että miksi lähteä merta eli Atlantia edemmäs kalaan, jota lähempääkin saa. Nyt olen vähän eri mieltä.


Kevättä ilmassa.

Jutusteltuani esimerkiksi Las Vegasin Venice-hotellin edustajan kanssa ja pyöriteltyäni silmiäni tämän tarinoille, mietin, että haluaisinpa tosiaan kokea millainen on hotelli, jossa on viitisenkymmentä ravintolaa, 7000 sviittiä ja seitsemän allasosastoa. Että, onko se suurinpiirtein Muuramen kokoinen pytinki.
Pikkuisen hai-kammoisena haluaisin myös testata tuosta pelikaupungista löytyvää kirkasmuovista vesiliukumäkeä, joka sukkuloi hai-altaan läpi – nähdä, että onko moisen liukumäen vesi kirkkaan sijaan pikkuisen pelkopissasta kellastunutta....Samaa matkakuumetta podin monen muunkin kohde-esittelijöiden ständillä. Asiasta helposti innostuvana olin välillä lähdössä prätkäajelulle route 66:ta pitkin, sitten lasikattoisen Rocky Mountaineer -junan kyytiin ja välillä päiväretkelle Philadelphiaan New Yorkista.

Tanskan katukuva muistuttaa välillä todella paljon Norjaa.

Uusien kontaktien ohella tapahtuman hupaisinta antia oli se, kun jokainen kohtaamani edustaja,  tapaili nimeäni käyntikortista. Voi sitä {rhican}, {rukon}, ja {richan} määrää. Sukunimen tapailu olikin sitten jo ihan murhaa...


Amerikkaa syvemmin taisin kuitenkin reissulla ihastua Kööpenhaminaan, joka kostana ja tuulisenakin oli varsin valloittava hymyilevine ihmisineen. Rakas ystäväni, jonka luona Köpiksessä majailin, luonnehti tanskalaisia ihmisiksi, jotka osaavat ottaa rennosti. Heillä ei ole kiire, he eivät ota kaikkea niin kauhean vakavasti ja he näyttävät hienolla tapaa siltä kuin eivät olisi juurikaan käyttäneet aikaa sen pohtimiseen mitä päälleen vetävät, vaikka ovatkin. Mainio maa, jonka suhteen Shakespeare oli selvästi väärässä – maassa ei nähdäkseni nimittäin ole mitään mätää...

Ainoa pettymys matkassani oli se, ettei Kööpenhaminan kaduilla tullut vastaan ihanaa Mads Mikkelseniä tai yhtäkään DAD:n jäsentä. Ehkä ensikerralla sitten...
 



Kun pellolla oli laiduntamassa ylämaankarjaa, oli auto pakko ajaa tien reunaan ja ihastella noita valtavia otsatukkaisia elukoita.