Vanha vrs uusi

Tarkoitus ei ole toki julkaista tässä blogissa yksinomaan Keskarin kolumneja, mutta liian kiireisinä viikkoina ei muuta vaihtoehtoa oikein ole.
Tässä siis tämänpäiväinen autokolumnini Keskisuomalaisessa.

Ei ole vanhan voittanutta
Onni on uusi tai uudehko auto, sanotaan. Hevon kukku sanon minä.
Se, kun vie 22 vuotta vanhan Peugeotin katsastukseen ja inssi-setä sanoo, ”Ei tässä ole mitään vikaa. Ei muuta kuin kovaa ajoa”, niin se se on onnea, jos mikä.
Kun samaan paikkaan vie himppasen yli takuuikäisen menopelin ja saa leiman kylkiäisinä listan korjauskehotuksia, niin siinä ei ole hitustakaan onnea.
Katsastusinsinöörin kehaisulle, että pellit ovat hyvässä kunnossa, tekisi mieli näyttää keskisormea. Että sehän tästä vielä puuttuisi. Onhan se nyt perhana oltavakin ruosteeton, kun on alle kouluikäinen.

Pikaisesti laskien ensimmäinen, nyt vielä vajaa, huihai-vuoteni on tullut maksamaan minulle lähes yhtä paljon kuin vanharouva Peugeotin hankintahinta. Tässä puhutaan nyt siis noin 1500 eurosta.

Ymmärrän toki, ettei syy ole hunksissani vaan siinä, että takuun mentyä kuluvista ja vähän muistakin osista arviolta 60 prosenttia on finaalissa.

Sitä sanotaan, että uuden auton onni-elementti johtuu siitä, että alla on varma menopeli. Mielestäni perustelu on järjetön. Sehän on sama kuin sanoisi, että ruoan positiivinen puoli on se, että se syötäessä täyttää mahan. Totta kai täyttää. Ja totta kai uuden täytyy olla luotettava.
Täytyyhän uuden auton hankinnalla olla edes yksi järkevä perustelu ja koska se ei varmasti ole hinta on se sitten varmuus. Joku voisi sanoa, että ulkonäkö, mutta se ei ole yksinomaan uusiin autoin kuuluva piirre. Moni vanha auto pesee ulkonäöllään mennen tullen uudet ajokit.
Vaikka Peugeotini röyhistelee nyt rintaansa tuossa ikkunani alla, mutta sanottakoon kuitenkin ihan hiljaisella äänellä, etten viittaa tällä hänen ulkonäköönsä.

Olen tullut siihen lopputulemaan, että onni on ikivanha ja toimiva auto. Sillä voi lähteä ihan minne tahansa. Jos se hajoaa, sanotaan nyt vaikka jonnekin Norjan rannikolle, kuten eräs Mersu-vainaa, niin ei muuta kuin rekisterikilvet laukkuun ja peukalo pystyyn. Satasen arvoisen hopan hylkääminen ei tunnu missään muualla kuin kaipuuna sydämessä. Sinistä nuoltani en taas sen rahallisesta arvosta johtuen voisi hylätä minnekään. Jossain yhden korjaamon perähikiällä maksaisin sen mitä kehtaavat pyytää. Esimerkiksi Norjassa tiedän heidän kehtaavan kovastikin.

Toki vanhasta löytyy pari huonoakin puolta. Esimerkiksi se, että jos jokin osa autosta ei vuosien saatossa parane, niin istuinten jousitus. Heikompaa selkätukea saa hakea, eikä ihan heti löydä.
Pökötin säkkituoleja muistuttavissa istuimissa ei paljon Muurame-Jyväskylä –matkaa pidempää reissua viitsi suorittaa. Mieheni kävi valkoisella ratsullani viime vuonna oikein Tampereella asti. Asiasta puhutaan vieläkin nuotiotulilla päivitellen.
Myös auton sisätiloihin leviävä öljyinen haju ei ole omiaan parantamaan matkan laatua. Ja jos tarkkaan mietin, mieleen tulee pari muutakin ranskalaisvanhuksen huonoa puolta. Kuten esimerkiksi se, että pyyhkijät on kursittu kasaan rautalangalla, sivupeilistä näkee vain pientä mielikuvitusta käyttäen ja koneessa on tehoja vain vähän päältäajattevaa ruohonleikkuria enemmän.

Ehkä onni onkin julkinen liikenne…