Asioita joista ei voi kertoa

Kas. Tämä jäi julkaisematta kun huitelin ko. ajankohtana jossain maailmalla.

Keskisuomalainen 21.3.

Autokolumnistin piinan hetkiä

Mikään ei ole niin kiusallista kuin autokolumnistina kuulla tai nähdä oikein herkullisia autojuttuja, joista ei voi kirjoittaa.
Suuni menee lukkoon ja pensselit lentävät hiekkaan pääsääntöisesti kahdesta syystä. Ensimmäinen on liian läheinen töppäilyn kohde. Tämä ei luonnollisestikaan koske miestäni ja muita lähisukulaisia, joiden edesottamuksista olen kirjoittanut ihan surutta.
Mieheni kohdalla lupa hänen tuottamansa aineiston käyttöön tulee nähdäkseni ikään kuin avioliittosopimuksen myötä. Hänen vastoinkäymisensä ovat minun myötäkäymisiäni.
Jos oikein tarkkaan mietin, olen itse asiassa melko varma, että se maistraatin nainen nimenomaan kysyi vihkivalassa mieheltäni, että tahdotko ottaa tämän kolumnistin aviovaimoksesi ja antaa hänelle täydet valtuudet tarinoiden jakamiseen. Tähän mieheni vastasi määrätietoisen ennakkoluulottomasti "Tahdon".
Mitä muihin lähisukulaisiini tulee, oletan heidän tykkäävän minusta (vielä) pikkuisen ja antavan siksi anteeksi.

Sukulaisten sijaan viittaankin siis tuttuihin, joita veriside ei pakota minua sietämään. Sellaisiin kuin vaikka se yksi opiskelukaverini Hannu-niminen mies (nimi muutettu), joka ajaessaan kevyttä ylinopeutta painoi poliisiauton vastaan tullessa lisää kaasua. Ihan vaan siksi, että olisi kaukana, jos poliisia rupeaisi mietityttämään, että mitenkäs kovaa tuo äskeinen auto oikein kulkikaan.
Haluaisin kirjoittaa siitä, kuinka kuski olikin sitten jo ihan pirun kaukana samaisen poliisin soitellessa rekisterinumerotunnistuksen jälkeen perään lievästä ylinopeudesta. Ja siitä mitä se poliisi sitten sanoi. Ja mitä sanoi vaimo, jonka heikkotehoiseksi haukkumalla autolla mies oli liikenteessä.
Mutta siis, eihän tuosta voi kirjoittaa. Tiedä vaikka mies pahoittaisi mielensä. Vaimon ja minun kahvitreffitkin ehkä harvenisivat.

Toinen kirjoittamattomuuden syy on pelko seurauksista. Tämä syy on niin voimakas, että kirjoitin jo tähän liudan kohtia, joita en uskalla kolumnissani mainita, mutta sitten pyyhin kaiken pois. Kohdat käsittelivät ensisijaisesti vuosimallin 1991 valkoista ratsuani ja katsastusasemaa.
Seuraava konttorilla käynti on taas käsillä, joten en voi ottaa sitä riskiä, että rasvamontussa piileekin joku kolumnejani lukeva insinööri. Jos piilee, niin: "Hei, hei. Olet ihku. Nähdään kohta".
Mutta ehkä sitten joskus kun autoni poistuu liikenteestä kerron pari juttua. Sille katsastusinsinöörille tiedoksi, etteivät ne jutut nyt niin kovin herkullisia ole. Ei ainakaan niin hyviä, että niiden takia kannattaisi jättää leimaa antamatta.

Kolmaskin syy on. Se on selkeä kielto. Se, kun tarinankertoja lopuksi toteaa "Tätä et sitten laita lehteen" ja katsoo päättäväisesti. Taputtaa ehkä varpaillaan vähän lattiaakin.
Joskus on toki päässyt käymään niin, ettei lattian naputtelu ole ollut tarpeeksi äänekästä tai se on matkanvarrella ehtinyt unohtua. Ja kuten sanottu, lähisukulaisten kohdalla naputtelu on jo lähtökohtaisesti ihan turhaa.