Unelma siitä, että nukke saisi päänsä

Eilen Jyväskylän kaupunginteatteri oli täynnä naisia. Arvioisin, että Sallittu!-konsertin
Yleisöstä ehkä 5 prosenttia oli kaksilahkeisia ja veikkaan, että arvioni saattaa olla jopa pikkuisen liian optimistinen.
 
Ohjelmassa oli Maija Kaunismaan säveltämiä ja Anna Krogeruksen sanoittamia lauluja kuuden naisen voimin. Esiintyjiä oli Kaunismaan ohella Matleena Kuusniemi, Laura Malmivaara, Eeva Soivio, Eeppi Ursin ja Sanna Hietala.


Kappaleet käsittelivät mm. rakkautta, kaipuuta, ihmisyyttä, kuolemaa ja unohdusta. Esitykset olivat ihan miellyttäviä, osin tosi mukaansatempaaviakin. Eniten kuitenkin lämpenin illan kokonaisuudelle. Sille, että laulujen välillä naiset kertoivat tarinoita elämästään ja kokemuksistaan. Yksi muisteli umpisuolileikkauksen aikaan viereisessä sängyssä maannutta kuolevaa naista, toinen jutusteli lapsettomuudestaan, kolmas sukupuoleen kohdistuneista ennakkoluuloista ja yksi jopa autostaan. Välispiikeissä oli sitä sellaista mukavan leppoisaa ja tuttavallista fiilistä, joka pienentää teatteripenkkien ja lavan välimatkaa mukavasti.



Yksi jutuissa sivuttu aihe oli unelmat. Malmivaara kertoi ihmettelevänsä mitä hänen unelmista täydelle päälleen on käynyt, kun unelmia ei enää tunnu olevan. Jäin miettimään omaa, usein aika sekaista päätäni. Jostain mielen sopukoista kaivoin esiin muistikuvan puhelimen muistioon tekemästäni unelma-listasta. Ja sieltähän se löytyi. Tällainen on minun listani:



Unelmoin siitä, että voisin: 

• suunnitella ja valmistaa nukkeja

• 

  Aikaa unelmien toteutumiselle....

  tehdä monenlaisia käsityöhommia ja oppia koko ajan tekemään lisää
• lukea enemmän kirjoja
• opiskella hyväksi valokuvaajaksi ja videokuvan käsittelijäksi
• matkustaa uusiin ja vanhoihin kohteisiin
• suomentaa pari kirjaa, jotka ovat jo mielessä
• kirjoittaa ihan oman kirjan
• tehdä akateemista tutkimustakin jossain mittakaavassa
• olla joskus niin, ettei ole mitään muuta kuin se siinä oleminen

 

 

Listaa lukiessa tuli mieleen, että ehkä nämä eivät olekaan unelmia. Pikemminkin haluja. Että Malmivaaran tarkoittamat unelmat ovat ehkä jotain isompaa, vaikeammin tavoiteltavaa ja pikkuisen utopististakin.

Se, että istahtaisin telkkarin sijaan illalla kirjan ääreen ja lukisin, ei vaadi valtavia muutoksia toteutuakseen. Näin varsinkin kun minun ja töllön välissä ei vello lapsilaumaa tai kennelillistä koiria, jotka tämän estävät.



Onko se unelmointia, että toivoo saavansa
pään valmiiksi keskeneräiselle nukelle?

Utopistisiksikaan unelmiani ei voi oikein sanoa, koska teen jo jossain mittakaavassa niistä kaikkia. Tekeminen ei kuitenkaan tarkoita valmistumista. Se, että olen ottanut tutulta valokuvaajalta tunteja, ei vielä tee minusta hyvää kuvaajaa. Tai se, että tuossa vieressä on jo puolitoista vuotta päättömänä ollut nukke, ei tarkoita, että tekisin parhaillaan nukkeja. Keskeneräisyys ei ole tekemistä. Ehkä minun unelmissani kyse onkin siitä, että haluaisin tehdä asioita kunnolla ja loppuun asti. Niin että voisin sanoa "tämä on valmis ja tämän minä osaa". Tämä kaiketi kumpuaa akateemisista vuosista, joihin kuului kiinteästi valmiiksi tekemisen ajatus.

Unelmalistani loppuun olin kirjoittanut asioista, joiden koin estävät haaveiden toteutumisen: Ajan vähyys, liikaa töitä ja liikaa velvollisuuksia.

Tarkemmin ajateltuna nuo kaikki ovat valetta, vaikka todelta tuntuvatkin. Elämä on tosiaan vähän kiireistä, mutta asioiden priorisointi pelastaa tilanteen monissa kohdin.

Eilinen Sallittu!-konsertti päättyi siihen, että Malmivaara löysi uuden unelman. Se oli jotakuinkin sellainen, että nykyajan nuorista naisista kasvaisi vahvoja, itsenäisiä, omapäisiä ja onnellisia naisia. Minun uusi unelmani voisi olla, että kasvan naiseksi, joka tekee sitä mitä haluaa.