Auton kehuminen on hulluutta

Autokolumni Keskisuomalaisessa 13.2.2015

Onko olemassa auton toimivuutta tehokkaammin rajoittavaa epäsuoraa tekoa, kuin ajopelin erinomaisuuden korostaminen? Kun pari viikkoa sitten luin Keskisuomalaisesta uuraislaisesta Martti Piesasesta, joka oli ajanut autollaan miljoona kilometriä, mietin automaattisesti, että ei muuten aja tämän jutun jälkeen kymmentäkään.

Niinhän se nimittäin on, että autoa – sitä rakastakin – kuuluu aina pikkuisen haukkua. Ääneen sanottu ”hyvä auto” muuttaa ajopelin käden käänteessä huonoksi autoksi.

Mieli tekisi miltei pirauttaa lehtijutussa miljoona-Martiksi kutsutulle miehelle, että kuinka kävi. Vieläkö Volkkariin kertyy kilometrejä, vaikka menit kehumaan menopeliä ”lyömättömäksi autoksi, joka ei ole koskaan jättänyt tien poskeen”.

Toisaalta jos auto yhä toimii, Piesanen saattaisi yltyä ylistämään tätä uudelleen, jolloin viimeistään autotaivaan jumalat antaisivat opetuksen. Jääköön siis tarkistamatta.

En tiedä onko kyseessä Karman vai Murphyn laki tai niiden kiero yhteensulauma, mutta omien asioiden ylistäminen on vaarallista. Näin vaikka kuinka koputtelisi puuta.

Jos kuulen jonkun sanovan, että ”olen tänä talvena säästynyt flunssalta” tai ”jännää miten turistiripuli on osunut kaikkiin muihin seurueen jäseniin paitsi minuun”, tiedän, että kohta on kellon ääni erilainen – että räkä ja kakka lentävät kovempaa kuin kellään muulla. Kehu ja rehentely johtavat vääjäämättä turmioon.

Olen oppinut tämän ajoneuvojen kohdalla itse kantapään kautta. Kehuttuani muinoin pikku-Fiattiani ihanaksi, työnsin sitä vartin päästä kohti tien reunaa. Fillarini virtaviivaisuutta todistellessani kohtasin orapihlajapensaan kesken lauseen ja junamatkustamisen helppoutta ylistävä monologini päätyi kaksi tuntia myöhässä olevan junan odottamiseen Pasilan rautatieasemalla.

Miehelläni – joka toki sanoi, ettei tätä nyt tarvitse lehteen laittaa – oli nuoruudessaan neljän vuoden sisällä kolme ”aivan erinomaisen tehokasta ja hienoa autoa”, jotka hajosivat kukin vuorollaan käsiin.

”Kehuttu auto hajoaa” kuuluu samankaltaisten ikiaikaisten totuuksien joukkoon kuin ”itku pitkästä ilosta” ja ”ahneella on paskainen loppu”. Vaikka tämän tiedämme, aina vahingossa huulilta saattaa livetä ylistyksen sana. Näin vaikka auton romukasaksi morkkaaminen ei sinänsä tuota meille suomalaisille ongelmia. Jos joku nimittäin intoutuu meitä tai omaisuuttamme hehkuttamaan, vastaamme yleensä automaattisesti: ”Tämä nyt on vaan tällainen. Ihan tavallinen”.

Vaikka olisit juuri karauttanut paikalle tuliterällä ja kaikin herkuin varustetulle ratsullasi, vastaus kehujalle kuuluu: ”Eihän tämä nyt sen kummoisempi. Auto siinä missä muutkin”. Jos suusta pääsee puolivahingossa positiivissävytteinen ”Kyllä tällä ajaa” -kommentti, nousevat kuulijalta jo kulmakarvat ylös. Ja jos vielä lähdet myötäilemään kehujan sanoja, on käsillä sellainen suomalaisille epätyypillisen rehentelyn hetki, että siitä kirjoittavat kai iltapäivälehdetkin.

Olkoon suomalaisuutta tai mitä tahansa, niin olen sitä mieltä, että oman auton mollaamisessa piilee järjen siemen. On kuitenkin hyvä muistaa, että koska autojen sielunelämä on varsin heilahtelevaa, tulee voimasanojen ja hyväksyvien konepellin taputusten kanssa tähdätä tasapainoon. Helpostihan sitä käy nimittäin niin, että jos autoa oikein vakuuttavasti ruostepurkiksi kutsuu, sellaiseksi se myös osoittautuu.