Päivi Hintsasen ja Timo Sälekiven työt vievät jonnekin muualle

Korpilahden Höyry-galleriassa on taas niin hieno näyttely, että siitä on ihan pakko kirjoittaa.

Olen jo joskus aikaisemmin kirjoittanut blogissani harkitsevani suuremman talon rakentamista vain ja ainoastaan siksi, että saisin tarpeeksi ison seinän Timo Sälekiven työlle. (Kohta löytyy viimevuotisesta UudenPolvenMuseo-bloggauksestani) Myös näyttelyn toisen taiteilijan Päivi Hintsasen työt olisivat mielestäni ihan käypä syy rakentaa taloon lisäsiipi.

Olen käyttänyt vuosien ajan Hintsasen töistä tehtyjä postikortteja nuorten taidetyöpajassa luovankirjoittamisen kursseillani. Yksikään kortti ei tuota samanlaista – ei edes etäisesti toistaan muistuttavaa – tekstiä.

Yksi suosikkitarinoistani on viime keväältä. Nuori nainen kirjoitti pätkän vasemmalla näkyvästä kuvasta, jossa tytöllä kasvaa ohimosta kierteiset sarvet. Teksti meni jotakuinkin niin, että tytöstä otettiin valokuva 1900-luvun alussa ja kehitysvaiheessa kuvaan huomattiin ilmestyvän sarvet. Paikalle kutsuttiin tietenkin asiantuntijakollegio, joka kuvaa ja tyttöä pitkään ja syvällisesti tarkasteltuaan tuli siihen tulokseen, että tytöllä tosiaan on sarvet. Niitä ei vain paljaalla silmällä pysty erottamaan

Herkullisinta tekstissä oli se, että asiaa käsiteltiin uutismaisesti ilman tunteita. Että näin on tapahtunut, tässä syy ja elämä jatkuu radallaan.

Hintsasen ja Sälekiven töitä yhdistää nähdäkseni juuri se tunne minkä ne katsojassa – ainakin minussa – herättävät. Se, että huomaa ajautuvasa jonnekin muualle. Sinne missä taivaanrannassa liikkuu outoja ihmisiä ja suurten pehmeälinjaisten talojen takaa astuu esiin mustaviittaisia ja ikään kuin nokallisia olentoja. Että kaikkia on jollaintapaa tavanomaista olematta sitä lainkaan. Että tytöllekin voi kasvaa sarvet ilman sen suurempaa melua.

Normaalista päiväunimaisesta haaveilusta teokset eroavat sillä, etten tiedä mistä niissä on kyse. Mielikuvitukseni ei suostu lukkiutumaan yhteen teoriaan vaan se ikään kuin hakee aktiivisesti toisia selityksiä. Näin esimerkiksi mainitsemassani Hintsasen työssä on päivästä ja hetkestä riippuen joka sarvipäinen tyttö, pahuuden ruumiillistuma, luonnon ja ihmisen symbioosi, aura, ulkoavaruuden olento, scien fiction hahmo, pohjaton yksinäisyys, ei tyttö lainkaan tai jotain ihan muuta.

Tämä Sälekiven työ ei ole esillä Höyry-galleriassa, mutta on jatkuvasti pääni sisällä.

Sälekiven kanssa olen, jos mahdollista, vielä astetta hukammassa. En tiedä yhtään mistä maailmasta rakennukset ja niiden asukit ovat. Sen kuitenkin tiedän, että työt ovat ihan älyttömän hienoja ja ne eivät jätä minua rauhaan. Höyry-gallerian näyttelyssäkin hätkähdin tuon tuosta palatessani jonkun Sälekiven työn ääreen. Sitä kun tarpeeksi kauan tuijottaa luulee jo hahmottavansa teoksen, mutta sitten kun silmät käväisevät ikkunasta heijastuvan Päijänteen pinnassa, huokaiset tauluihin palatessaan taas viesrustoverille "Voi miten hieno tuokin on."

Olen jo pidemmän aikaa haaveillut ostavani Sälekiven seinälleni, mutta meninkin Höyry-galleriassa lukkoon. En kyennyt valitsemaan. En vaikka kuinka yritin ja tarjolla olisi ollut nykyiseenkin talooni mahtuvia teoksia. Hintsasen töistä olisin halunnut ostaa melkein kaikki, mutta löysin sentään kukkaroni mielestä järkevän ratkaisun.

Himoitsemieni teosten joukossa oli kuitenkin kolme Hintsasen työtä, joista yhtäkään en olisi halunut seinälleni. Nimittäin ne heti gallerian vasemmalle seinälle ripustetut kuvat puissa istuvista naisista (tuossa oikealla yksi niistä). En tiedä mikä niissä oli, mutta jos moinen roikkuisi seinälläni, en saisi unta.  Koskaan. Se, että kuva on pelottava olematta sitä millään ilmeisellä tavalla, on kyllä äärimmäisen vaikuttavaa. Niin hienoa, että pikkuisen mietin vieläkin olisinko sittenkin kyennyt elämään taulun kanssa samassa talossa....

Timo Sälekivi ja Päivi Hintsanen Höyry-galleriassa (Korpilahden satama) 31.8.2014 asti.